Light at the end of the tunnel

There was this one time he apologized. He said he shouldn’t hit me. He said he was sorry. He also told me that the most important thing is, that I shouldn’t make him mad. This would have never happened if I didn’t.

So I created a pattern. I became a person who obssesively diagnosed every move, facial expression, word, breath. I became a deep well, where I hid my every need. My every humain feeling. I became a walking detector, that always ended up in relationships where the red ligh had the brightest color.

I became a saviour who tried to save everyone else, when I should have saved myself.

I forgave everyone else, when I should have forgiven myself.

I became a hollow person, who couldn’t love. I became a girl trying to find love in someone else’s bed.

I was, and still am a woman who doesn’t know what intimacy is. It is beautiful. Like a rose. But it scares the hell out of me.

Because when a child supposed to clinge into their father’s arms for safety, but the father is the one to shelter yourself from, where do you go?

So I keep my distance. At least for now.

I was so obsessed to be loved, that I forgot to love myself.

And today. Let me tell you. I know love. I have found it within myself. It was always this close. Within me.
And I realized, I can’t find it in anyone else.

Knowing this, my soul has found a little fountain of peace.

I don’t know if I ever will be completely healed, but I know that I never believed I would become this powerful, loving, beautiful woman that I am. So for the first time waiting for tomorrow doesn’t scare the hell outta me.

Mieleni sirpaleet


Se iskee ensin käsiini. Tunnen kun puutuneisuus leviää sormista olkapäihin. Korvani kuulevat lauseiden sijaan enää pulppuavaa solinaa. Pistelevä tunne jäädyttää minut paikalleen, taistelemaan lihallisen kehoni hallinnasta.
Se on kuin tippuisi suohon. Jokaisen liikkeesi on oltava harkittu, että pääset kuiville. Vaan panikoidessa uppoat syvemmälle, ja väsyessäsi kuva ympärilläsi hämärtyy.

Nojaan kylmään hellaan. Huoneenlämpöinen ilma ympärilläni tuntuu painavalta, ja mieleni täyttyy läpitunkevilla ajatuksilla. Metallisella tiskipöydällä lojuvat sakset leikkaavat mieltäni kuin huutaen; ”Rankaise. Rankaise. Rankaise. Lopeta se.”
Mieleni ei ole koskaan näin tyhjä. Paitsi silloin kun sen täyttää vain yksi käsky. Tarve rankaista. Katkaista ketju, joka sitoo minut puolustuskyvyttömäksi.

Tylsien saksien terät raapivat lihaa. Kivun piti vapauttaa minut. Kaiken piti olla pian ohi, mutta ajatukseni hämärtyvät entisestään. Silmäni ovat taas vetäneet sumuisen verhon tämän-, ja toisen todellisuuden välille.

Karhea vallilan muovimatto pistelee poskeani. Lihakseni supistelevat hallitsemattomasti, eikä minulla ole yhtäkkiä voimia tarrata polviini, ja vetää niitä rintaani vasten. Ovatko silmäni auki, vai kiinni. Sitä en tiedä. Tässä todellisuudessa se on kai yhdentekevää, sillä näen sen hämärän huoneen. Suljin silmäni, tai avasin ne.

Huone on tyyni. Tomuinen. Ikkunan edessä on läpikuultava vaaleanlila verho. Laventelin värinen. Lakanat ovat kirjavat, ja katonrajaan ulottuva kerrossänky on vaaleaa puuta. Tyttö jonka silmin nyt katson, makaa jähmettyneenä ahtaan huoneen nurkkaan ängetyllä leveällä sängyllä. Kuin diaesityksessä, jonka väliin on eksynyt vääriä kuvia, putoan takaisin vallilan matolle. Kirkkaan kattokruunun alle. Räpäytän silmiäni, disasarja jatkuu, ja laventelinen verho hämärtää taas huonetta, jossa makasin yli vuosikymmen sitten.

Makasin siinä. Puolikyljelläni. Tuntien painostuksen koko kehossani. Koskemattomuudessani, joka oli mennyttä.

Kosketit minua käsilläsi, mutta mieleni oli se, jonka pakotit palasiksi, ja niitä yritän nyt koota. Ne palaset raapivat ja repivät niin, että pelkään vuotavani kuiviin.

Ja vuodankin, tuskaa, pelkoa. Sitä tuskaa, joka on kuristanut minua kaikki nämä vuodet. Hiljaa tukehduttaen. Kuitenkaan näyttäytymättä. Nyppien hiuksen kerrallaan. Nyt se on tarttunut kuontalooni molemmin käsin, repien, ja retuuttaen.

Se tuska valitsi tulla ulos nyt. Punaiselle karhealle matolle. Vai olinko kyllin vahva kohtaamaan ne palaset, jotka se pieni tyttö sulki niin syvälle mieleensä, että niistä tuli hämäriä kuvia. Unia. Varjoja nurkissa.

Ne palaset, jotka pieni tyttö sanoi, ja unhoitti. ”Isi satutti tänne.”

Ne sirpaleet, jotka unohtuivat kaikiksi näiksi vuosiksi, mutta olivat liian teräviä jäädäkseen unholaan. Siihen asti, kunnes toisen miehen kosketus sai minut kavahtamaan ja kakomaan. Muistamaan. Tuntemaan. Palaset, sirpaleet. Vuotavat tunteet, muistot, ja verivana. Viimeinen, vaiko ensimmäinen henkäys?

Tule lähelle, mutta älä koske.

Silloin et koskenut minuun. Kykenemättömyyteni liikkua ei johtunut kivusta. Eikä käsistäsi jotka puristivat, vaan jäisestä läpitunkevasta katseesta. Sanoista, jotka eivät jättäneet minulle muuta vaihtoehtoa kuin seisoa paikallani. Sanoista, jotka käskivät minut sulkemaan oven, josta yritin poistua.

Sinä iltapäivänä et taaskaan muistanut mitä olimme sopineet. Koputin oveesi vain vähän kahvan yläpuolelta. En vielä silloin ylettynyt kovin korkealle kurottamatta.

En muista sanoitko ”sisään”, vai avasinko oven odottamatta. Nostettuani katseeni, jäädyin ikuisuudelta tuntuvaksi sekunniksi paikoilleni. Hengitystä pidättäen, sydän kurkussa olin sulkemassa ovea. Mieleni täytti vain ajatus juoksemisesta mahdollisimman kauas siitä huoneesta.

Ennen kuin ovi naksahti kiinni, vaativa kätesi tarttui siihen, ja sanat pysäyttivät minut matkallani.

”Seis. Mitä asiaa?”

Haluamatta kääntyä, vastasin selin. ”Ei mitään”. Askeleeni oli liukumassa jo kohti keittiötä. Millään muulla ei ollut nyt väliä, kuin sillä että pääsisin pois. Mikä tahansa tässä maailmassa saisi odottaa.

Askeleeni pysähtyi taas. Vain metrin päässä raottavasta ovesta, kun jäädytit minut taas selkäpiitäni myöten paikalleni.

Lyhyt ja ytimekäs käsky ei jättänyt minulle vaihtoehtoja. ”Sulje ovi perässäsi”.

Suljin puisen oven, jonka metallikahva ei tuntunut lainkaan viileältä. Katseeni pysytteli maassa. Silti kuva naisesta päälläsi pysyi mielessäni.

”Mitä asiaa?”. Kysyit toistamiseen.

Hengitin syvään. Et saanut selvää. Minun oli katsottava sinuun. Esitin taas kysymyksen. Hikinen nainen pyyhki otsallaan helmeileviä pisaroita ja liikehti hermostuneesti sylissäsi. Käskit hänen jatkaa, mutta hänen liikkeensä hidastui.
Pyysit minua toistamaan.
Toistin vielä kerran kysymykseni. Nainen piiloutui rastojensa taa. Punasteli. Mutta kätesi kertoivat tälle sanattomasti ettei hänellä ollut lupaa liikkua.

Vastasit viipyillen, kylmä virne kasvoillasi. Halusit aina katsoa minua silmiin. Keinolla millä hyvänsä. Etsitkö sieltä jotain, mikä tuntui sammuvan omistasi?

Hämärä kuva uljuu mielessäni. Pyyhe, nainen joka kierähtää hitaasti kyljelleen, suojellen siveyttään. Katseeni maassa paljaalta olemukseltasi pakoillen.

Lupaat että saan poistua. Liikun kohmeisesti. Tätä ovea en avaa enää koskaan.

Olisin sulkenut omanikin, muttet suostunut hankkimaan sellaista minulle.

Yli kymmenen vuoden päästä yritän koota paloja oven takana, jonka suljin visusti.

Paloja naisesta, jonka näen suttuisesta peilistä. Naista joka heräsi aamuun, jolloin nautinto muuttuu hetkessä lohduttomaksi itkuksi ja tyhjyydeksi, ja joka sai pelkäämään omaakin kosketusta.

Aamuun, jolloin heränneet muistot veivät kyvyn kietoutua ja humaltua väreilevästä tunteesta.

Mihin nyt pakenisin kun sylistä on tullut ansa, ja nautinnosta syvin mustuus?