Mieleni sirpaleet


Se iskee ensin käsiini. Tunnen kun puutuneisuus leviää sormista olkapäihin. Korvani kuulevat lauseiden sijaan enää pulppuavaa solinaa. Pistelevä tunne jäädyttää minut paikalleen, taistelemaan lihallisen kehoni hallinnasta.
Se on kuin tippuisi suohon. Jokaisen liikkeesi on oltava harkittu, että pääset kuiville. Vaan panikoidessa uppoat syvemmälle, ja väsyessäsi kuva ympärilläsi hämärtyy.

Nojaan kylmään hellaan. Huoneenlämpöinen ilma ympärilläni tuntuu painavalta, ja mieleni täyttyy läpitunkevilla ajatuksilla. Metallisella tiskipöydällä lojuvat sakset leikkaavat mieltäni kuin huutaen; ”Rankaise. Rankaise. Rankaise. Lopeta se.”
Mieleni ei ole koskaan näin tyhjä. Paitsi silloin kun sen täyttää vain yksi käsky. Tarve rankaista. Katkaista ketju, joka sitoo minut puolustuskyvyttömäksi.

Tylsien saksien terät raapivat lihaa. Kivun piti vapauttaa minut. Kaiken piti olla pian ohi, mutta ajatukseni hämärtyvät entisestään. Silmäni ovat taas vetäneet sumuisen verhon tämän-, ja toisen todellisuuden välille.

Karhea vallilan muovimatto pistelee poskeani. Lihakseni supistelevat hallitsemattomasti, eikä minulla ole yhtäkkiä voimia tarrata polviini, ja vetää niitä rintaani vasten. Ovatko silmäni auki, vai kiinni. Sitä en tiedä. Tässä todellisuudessa se on kai yhdentekevää, sillä näen sen hämärän huoneen. Suljin silmäni, tai avasin ne.

Huone on tyyni. Tomuinen. Ikkunan edessä on läpikuultava vaaleanlila verho. Laventelin värinen. Lakanat ovat kirjavat, ja katonrajaan ulottuva kerrossänky on vaaleaa puuta. Tyttö jonka silmin nyt katson, makaa jähmettyneenä ahtaan huoneen nurkkaan ängetyllä leveällä sängyllä. Kuin diaesityksessä, jonka väliin on eksynyt vääriä kuvia, putoan takaisin vallilan matolle. Kirkkaan kattokruunun alle. Räpäytän silmiäni, disasarja jatkuu, ja laventelinen verho hämärtää taas huonetta, jossa makasin yli vuosikymmen sitten.

Makasin siinä. Puolikyljelläni. Tuntien painostuksen koko kehossani. Koskemattomuudessani, joka oli mennyttä.

Kosketit minua käsilläsi, mutta mieleni oli se, jonka pakotit palasiksi, ja niitä yritän nyt koota. Ne palaset raapivat ja repivät niin, että pelkään vuotavani kuiviin.

Ja vuodankin, tuskaa, pelkoa. Sitä tuskaa, joka on kuristanut minua kaikki nämä vuodet. Hiljaa tukehduttaen. Kuitenkaan näyttäytymättä. Nyppien hiuksen kerrallaan. Nyt se on tarttunut kuontalooni molemmin käsin, repien, ja retuuttaen.

Se tuska valitsi tulla ulos nyt. Punaiselle karhealle matolle. Vai olinko kyllin vahva kohtaamaan ne palaset, jotka se pieni tyttö sulki niin syvälle mieleensä, että niistä tuli hämäriä kuvia. Unia. Varjoja nurkissa.

Ne palaset, jotka pieni tyttö sanoi, ja unhoitti. ”Isi satutti tänne.”

Ne sirpaleet, jotka unohtuivat kaikiksi näiksi vuosiksi, mutta olivat liian teräviä jäädäkseen unholaan. Siihen asti, kunnes toisen miehen kosketus sai minut kavahtamaan ja kakomaan. Muistamaan. Tuntemaan. Palaset, sirpaleet. Vuotavat tunteet, muistot, ja verivana. Viimeinen, vaiko ensimmäinen henkäys?

Tietoa kirjoittajasta

Lily

Olen puhtaasti pöytälaatikkorustaaja. Kirjoitan paljon synkistä aiheista, pohdinnoistani, ja kokemuksistani eri muodoissa (pääasiallisesti novellien ja runojen muodossa). Puran asioita, kokemuksia ja tunteita kirjoituksiini, jonka takia kirjoitukset käyvät kuoppaamassa pohjamutia oikein kaksin käsin, jotta voin huuhdella mudan pois käsistäni matkalla takaisin pinnalle. Ei, en rasvaa joka ilta hirttoköyttä. Juurikin näiden angstikirjoitusten takia voin hengittää syvään ja olla onnellinen, kun päästän asiat ilmoille. Minulla on työn alla kirja (kröhm...ollut jo vuosia). Siinä sivussa raapustan novelleja, ja muita lyhytkirjoituksia joita ajattelin törkkiä tänne.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *