Kategoria: Yleinen

Tussi päästää kumisen äänen kun kirjoitat nimet viiteen appelsiiniin.
Ei se makuun vaikuta, mutta tuntuu oudolta valita appelsiini koska siihen on kirjoitettu nimeni. Ei se ole valintani, niinkuin ei sekään että appelsiinit menettävät muotonsa.

Joka päivä ne menivät enemmän lysyyn. Ensin ne rypistyivät ja nahistuivat. Sitten ne alkoivat menettämään pyöreän muotonsa. Kun ne olivat pahkuraisia ja epämuodostuneita, eikä niistä enää voinut lukea nimiänne, olivat ne todistusaineistonasi juuri haluamallasi tavalla.

Olivat ne todistusaineistona sille, kuinka olemassaolomme oli yksi loputon riesa.
Kuinka meidät kutsuttiin keittiöön todistaamaan kiittämättömyyttämme. Kuinka meidän tuli hävetä tuhlarimaisuuttamme. Kuinka teitkään niin vaikean ja traagisen julistuksen siitä, että tähän taloon ei enää hedelmiä osteta, sillä me annamme niiden mädäntyä.

Kuinka olinkin aina väärässä paikassa väärään aikaan, vaikka tekisin juuri kuten käskit.
Puhumattaakan siitä, kun en tehnyt.

Ei ollut väliä miten lysyssä minä olin. Ei väliä miten mustelmilla, sillä aivan kuten niiden appelsiinien kohdalla, minustakaan ei ulospäin nähnyt sinun kädenjälkeäsi.
Vain ne rappusissa kaatumiset, vai miten se menikään?
Mutta entä ne sisäiset mustelmat?
Se mädäntynyt, saastunut sisältö, jonka olit sairastuttanut.

En voinut hengittää, kun upotit nyrkkisi palleaani. En voinut hengittää kahteenkymmeneen vuoteen.

Ja siten minusta kasvoi se, joka otti minkä tahansa muodon sopiakseen toisen todellisuuteen. Toisen tahtoon. Odotuksiin.
Mutta enhän minä sopinut. Sillä ei appelsiinista saa banaania, eikä minusta narria.

Ja kun minusta tuli tarpeeksi taitava, olin kaikkein näyttävin ja vakuuttavin yksilö.
Ainakin luulin niin.
Ei kukaan voinut nähdä minun rikkinäsyyttäni, vai voiko?

Haluaisin katsoa sinua silmiin ilman että minun tarvitsee laskea katsettani. Haluan katsoa sinua silmiin ja nähdä kuinka pieni sinä olet.

Kuinka heikko sinä olet.

Ja kuinka vahva minusta on tullut.

Mutta vieläkin, minusta tulee se pieni tyttö edessäsi. Muodoton appelsiini.

Toivon, että jonain päivänä en välittäisi edes sen vertaa, että vihaisin sinua.
Toivon, että olemassaolosi olisi minulle kuin kasa applesiineja, jotka leviävät mössöksi kun kävelen niiden päältä.

I wondered why I couldnt cry over losing her.
Then I realised I wasn’t sad about losing her.
I was sad about losing myself in her.

I was unburdened.

For the first time in my life, I felt genuine compassion towards myself. The piano and the rain made me smile with tears in my eyes.
I took a deep breath of humid air in my lungs and felt like a raincloud being released of all that weight.

I can see clearly without all that fog. I know who I am. I’ve known it for a while now. I just wasn’t ready to move on yet.

I know I’m worthy of love that grows out of curiosity, not fear.

I don’t have to teach anyone how to love me. I can’t.
Love is in us, and we love who we love.
No one can make us love someone.
Your love has nothing to do with me, my love has nothing to do with you.

It’s just love, or it isn’t.

Kapteeni ei herää viskilasin räsähdykseen, kun laiva kallistuu oikealle. Pimeässä lipuvat hahmot kastelevat laivan kannen, ja ruori pyörähtää natisten.
Kuorsaava miehistö keikkuu sängyissään, kun laiva keikahtaa takaisin asemiinsa. Ei se heitä herätä, ovathan aallot olleet heidän kehtonaan jo vuosia.

Säpsähtää kapteeni viimein, kun naisen hahmon saanut viettelijätär tiputtaa suolaiset pisarat paidan kauluksista paljastuneelle rinnukselle.
Vatsaa kouraisee, ja pistelevä tunne täyttää kehon jokaisen kolkan.
Nopealla liikkeellä livahtaa kaunotar juuri niin kauas, että on se käden ulottumattomissa.
Merenhelmin kirjailtu laahus sivaltaa hiipivien askeleiden tahtiin, ne ovat ainoa asia minkä miespolo enää kuulee. Kiertää se kehää miehen ympärillä narisuttaen vanhaa puulattiaa, tuo pimeä rakastajatar.

Nousten hitaasti seisomaan antaa kapteeni silmiensä hivellä kylmänkalpeaa, repaleiseen leninkiin verhoiltua tiimalasivartaloa.
Nostaessaan katseensa, kohtaa se terävät ovaalikasvojen kehystämät intensiiviset silmät. Niissä on voimaa, vaaraa, kuten meren synkimmässä myrskyssä.

On nyt kuin yksinäisen miehen laiva, keskellä seireenien sumuista poukamaa. Tämä oli kerran hänen valtakuntansa, vaan on hän nyt valmis antautumaan sen uuden kuningattaren käsiin.

Jää sydämenlyönti väliin, ja toinen.
Tuo salaperäinen seireeni on lipunut aivan lähelle, ja  kallistaa nyt jumalaisen kaunista päätään räpäyttäen hitaasti hopeisia silmiään.

Sanat humisevat korvissa, niiden merkitys vähenee hetki hetkeltä. Ovatko ne sanoja, vai säveliä. Ei sen väliä, kaikki hukkuu yhdeksi massaksi, aivankuin olisi jäänyt aallon vangiksi.
Terävät kynnet piirtävät kaulallesi loitsun, sormet kehoittavat seuraamaan.

Kuiskaus, niin lähellä. Kostea hengitys, se nostaa ihosi väreille.
Se alkaa hyräilystä, korvia huumaavasta, sielusi seinissä kaikuvasta sävelmästä. Hiljaa vakuuttaen antautumaan. Se kiihtyy kirkaisuihin, viiltäviin säveliin. Se seireenin laulu, joka hiljaa hukuttaa itsepäisimmänkin merimiehen.

Kevyesti raottuvat huulet, viekkaudesta välähtävät silmät ja uhmaava huokaus. Transsissa, liukuvassa valssissa, lipuen kannen poikki saavutatte keulan.

Keulan, jossa seireenien joukko humisee lauluaan johdattaen miehen toisensa jälkeen lähemmäs reunaa.

Tuulenpuuska heittää hiukset silmillesi, ja melkein havahdut. Kylmä suudelma saa hetkeksi kaiken mustumaan. Kehosi unohtamaan. Silmien raosta voit havaita hopeiset kylmät silmät, laivan taaksejäävän kannen, juuri ennenkuin rikotte vedenpinnan.

Tuntuu rinnassa paine, ja on kapteeni nyt viejättären tukahduttavassa syleilyssä.
Kaikkialla on kuplia ja lipuvia hahmoja. Viimeinen henkäys täyttää keuhkot suolaisella merellä. Seireenin sivaltavat suomut repivät kerran kannella kävelleen miehen, nyt osaksi merellistä hautaansa. Eivät suudelmat ole enää kylmiä, vaan polttavia ja repiviä. Pian elämä jäähtyy.

Olet nyt yhtä aallon kanssa, ja vaahto värjäytyy punaiseksi.

Aamulla on valtakuntasi vain auringossa lipuva aavelaiva, kunnes meri sen nielaisee.

Seisot keskellä pisteleviä kauranversoja.
Sumu on niin tiivistä, että jos paljaat, nilkkoihin asti kastuneet jalkasi eivät olisi niin tiukasti maassa, voisit luulla lipuvasi pilvissä.

Nostat helmikasteista puuvillahamettasi kohmeisin sormin ja puhallat hopeisen hiussuortuvan kasvoiltasi.

Raskain, mutta varmoin askelin astut askeleen, toisen.
Enää et käänny takaisin, et edes vilkaise taaksesi. 

Hunajanvaalea kangas värjäytyy maasta ja verestä. Silti et pysähdy. Suljet silmäsi ja kuiskaat sumuun.

Olen valmis.

Näetkö nurmen?
Näetkö niityn, ja kukkaset?
Sen silmiinkantamattoman jatkumon. Ne korkeimmat kukat, ne kirkkaimmat terälehdet.

Vastaat kyllä, ja odotat seuraavaa.

Pysähdytkö,taitako tieltäsi lupiinin?Katsotko mitä tapahtuu varjoissa, jonne valo sarastaa kainommin kuin pursuaviin kukintoihin käsiesi ulottuvilla.

Polvistutko, kosketatko multaa josta tuo korea kaunokki nousee täyteen loistoonsa?

Poimitko kivenmurikan, jonka alta kastemato kiirehtii takaisin kosteaan koloonsa? Sinne, missä elämä vilisee, sinne mistä se alkaa.

Kurkotatko sinne, mistä löydät juuresi, jotta voisit kasvaa ja kukoistaa, kuten tuo niityn kaunotar aamukasteisessa auringossa?

Sormesi vievät hiipivät väreet nilkasta polvitaipeeseen, tehden pienen spiraalin sen ympäri.
Niin hellä, hädintuskin kosketus, painuu syvälle sismpääni ja jää osaksi minua.

Se kuohuva tunne, kun hiuksesi pyyhkivät kylkiäni huultesi matkatessa leikkisää laukkaa aina lantiolta asti povelleni.

Väreet nostavat jokaisen hennon haituvan kuten aurinko nostaa viljan pellosta, ja olen kypsä.
Olen valmis sinun pomittavaksesi. Olen valmis täyttämään sinut tästä päivästä, aina siihen asti, kun viimeinen oljenkorsi on taipunut ja aurinko laskee horisonttiin.

En osaa stressata. Saatika jännittää edes suurten elämänmuutosten äärellä.
Sen sijaan, että hössöttäisin ja soittelisin ympäriinsä, järjestelisin ja papattaisin to do -lista kädessä, mä en tunne mitään.
Mä en pysty tuntemaan haikeutta, en pelkoa tai jännitystä.

Olin isossa, kauniissa, juuri sellaisessa asunnossa, jonka olin aina halunnut.
Siellä mä seisoin ja katselin ympärille kuin idiootti ladulla ilman suksia. Jumalauta. Mä en tuntenut mitään. En yhtään mitään. En ollut edes iloinen. Mitä helvettiä? Ei tän näin pitänyt taas mennä. Ainot merkki muutoksesta oli muuttopäivänä lähtenyt ruokahalu, ja niskahiuksia nyppivä paniikkikohtaus jonka sain pidettyä aisoissa tekohymyllä, joka oli todellisuudessa kestoirvistys rystysten verille repimisestä.

Illemmalla seuraan liittyi sängyn vasemmalle puoliskolle mönkinyt ahdistus. Jumalauta se ahdistus. Kun se oli ollut poissa taas hetken, tuntui, kun se olisi ajanut katujyrällä päältä. Sellaisella, johon on niitattu metriset piikit kiinni, niin että asfaltti näyttäisi perunapellolta sen menon jälkeen.

Voitte kuvitella, että minä ja sänky oltiin sen jyrän alla lihan, metallirungon ja muovisen helposti syttyvän pehmustesekoituksen gourmee mureke!

Ai että elämä olikin helppoa ilman sitä jatkuvasti kaluavaa ahdistusta. Annetaan sille vaikka nimeksi Irja. Vitun Irja. Ärsyttää tuo nimikin niin paljon, etten ole edes pahoillani Irjat.

Irja ei osaa käyttäytyä. Se nipistää perseestä hillohyllyllä. Joka vitun ikisen kolauksen, suhahduksen ja ohittavan ihmisen kohdalla. Tekis mieli heittää sitä rainbown lasisella hillopurkilla, mutta se raukka luisuu aina kuvioista kuin saippua. Ei siitä saa kiinni. Ei järjellä eikä väkivoimalla.

Irja puristaa sun jokaista läskimakkaraa vuorotellen kun ohitat keksit, suklaat, sipsit ja vittu vanukkaatkin. Mä en edes ajatellut ostaa niitä, mutta nyt Irja laskee joka ikisen vanukkaan mitä ikinä oon syönyt, ja huutaa kaikille kanssashoppaajille kuinka vitun monta niistä on mennyt mun alleihin ja selkätisseihin.
Kassalla Irja nauraa jokaiselle sanalle, minkä suustani päästän, ja vakuuttaa mut siitä että myyjä tietää mun olevan täysi luuseri.
En edes jaksa yrittää karistaa Irjaa matkalla kotiin. Kuitenkin jäisi mokoma roikkumaan punttiin, enkä jaksa raahata meitä molempia. Kävelkööt demonitar itse.

Kotona Irja istuu sohvalla sylkien epäluuloteoriootaan jatkuvalla syötöllä, mutta ainakaan kukaan muu ei ole kuulemassa niitä.
Mä voin tunkea suun täyteen kaakaomuroja, ja distractata mieleni Netflixin paskoihin, ja vähemmän paskoihin sarjoihin.

Tämän kerrassaan hedelmällisen päivän tuotoksen jälkeen, menen ihan vain hetkeksi vällyjen väliin, ja herään painajaisiin 16 tuntia myöhemmin.

Ainot mikä motivoi edes epätoivoiseen sokerihumalaan, on se fiilis, mikä tulee kun Irja lähtee tukasta pihalle.

Ja se tulee aina. Mä en vaan tiedä milloin, mutta se hetki tulee. Yleensä se lähtee siitä, että mä alan tiskata.

Katse. Se katse, jota välttelet, sillä pelkäät jääväsi siihen kiinni.
Se katse, jonka pelkäät näkevän, miten väriset.
Se katse, joka kutoo välillemme näkymättömän helminauhan. Katson toiseen suuntaan peläten, että nauha katkeaa hetkenä minä hyvänsä, singoten kaikki niin ilmiselvät salaisuuteni kuin luodit helminä ihollesi.

Välillä näen sinut selvemmin kuin sinä itsesi. Sillä et halua myöntää. Et halua että maailmasi syöksyy alas rinnettä, jonka reunalla nyt huojut.

Mutta se en ollut minä, joka sinut vei reunalle. Minä olin vain se joka kuiskasi ”avaa silmäsi”.

Ja niin minä seison vierelläsi, ja toivon että sinäkin uskallat hypätä.

En anna sinulle kättäni, sillä tiedän, ettei saa koskea.

Vaikket hyppäisi kanssani, odotan sinua alhaalla. Ja silloin, otan kädestäsi.

When you stop trying to complete yourself by filling in the gaps with someone else’s presence, and losing yourself all over again in their absence, you will discover your true self and your true feelings.
That is what is needed to find someone who will share their true presence, true feelings, and true self with you.
In every aspect. Not only in love life.