Reunalla

Katse. Se katse, jota välttelet, sillä pelkäät jääväsi siihen kiinni.
Se katse, jonka pelkäät näkevän, miten väriset.
Se katse, joka kutoo välillemme näkymättömän helminauhan. Katson toiseen suuntaan peläten, että nauha katkeaa hetkenä minä hyvänsä, singoten kaikki niin ilmiselvät salaisuuteni kuin luodit helminä ihollesi.

Välillä näen sinut selvemmin kuin sinä itsesi. Sillä et halua myöntää. Et halua että maailmasi syöksyy alas rinnettä, jonka reunalla nyt huojut.

Mutta se en ollut minä, joka sinut vei reunalle. Minä olin vain se joka kuiskasi ”avaa silmäsi”.

Ja niin minä seison vierelläsi, ja toivon että sinäkin uskallat hypätä.

En anna sinulle kättäni, sillä tiedän, ettei saa koskea.

Vaikket hyppäisi kanssani, odotan sinua alhaalla. Ja silloin, otan kädestäsi.

The recipe of love.

When you stop trying to complete yourself by filling in the gaps with someone else’s presence, and losing yourself all over again in their absence, you will discover your true self and your true feelings.
That is what is needed to find someone who will share their true absence, true feelings, and true self with you.
In every aspect. Not only in love life.

Esirippu


Se sama kuva täyttää mieleni, enkä kuule enää mitä ympärillä puhutaan.
”Menkää pois” ajattelen, ympäröivän maailman sumentuessa. En voi keskittyä.
Silmäni tuntuvat lasittuvan aivan kuin esirippu laskettaisiin.

Hitaasti partaterä liukuu valtimoa pitkin. Ranne antaa hieman periksi, eikä terä ole riittävän terävä pureutuakseen ihon läpi. Painan voimakkaammin, irvistän, kunnes kuuma neste valahtaa koko käsivarteni matkalta tiputellen paljaille reisilleni, ja edelleen puiselle lakatulle lattialle.

Katson vanaa, joka hiljentää ja vie kaiken mukanaan.
Liu’utan metallista terää yhä uudestaan ja uudestaan räpytellen kyyneleitä silmistäni.

Säpsähdän kun joku raottaa esirippua. Pisaroiden epätasainen tiputtelu sekoittuu tämän todellisuuden äänin. Elämän ääniin. Ihmisten. Autojen. Tuulettimen.

Hymyilen ja nauran vakuttaakseni tutkivan katseen, joka kysyy ääneti lupaa astua esiripun tälle puolen.
Viivaksi muodostuneet huuleni kuiskaavat sivaltaen varoituksen sanat.

Et kuitenkaan halua kuulla. Et kuitenkaan halua tietää.

Niin hän ei tahdokaan. Katse kääntyy pois ja esirippu sulkeutuu.
Katson itseäni peilistä ja piirrän elämänviivan kaulalleni sydämeni pumpatessa kylmenevän elämän ulos minusta. Paine hiljenee.

Joku raottaa esirippua.

Terä on taas siellä missä se on ollut tässä todellisuudessa koko ajan. Punaisessa korurasiassa. Ja minä olen tässä. Esirippu visusti kinni, odottaen vain minua taas astumaan keskelle puista liukasta lavaa, ja valumaan kuiviin.

Sävelmä kuin myrkky

Vesi valuu ihollani. Hankaan kaiken hipiälleni takertuneen lian virtaan, jonka mukana se valuu viemäriin.
Mutta tämä on vain illuusio puhtaudestani. Sisälläni on samea sumu. Saaste. Tukahduttava myrkky, jonka sinä minuun istutit vielä silloin, kun olin todellisesti viaton.

Kaikki ruma ja itsekäs, mitä olen kylvänyt, saa jäädä. Se tekee minusta ihmisen. Sillä olemmehan me rumia, niinkuin me olemme kauniitakin.

Mutta tämä. Tämän kuuluisi olla sinun kannettavanasi. Kuitenkin tämä mustuus on juurtunut luihini ja ytimiini. Se estää minua suutelemasta rakkaudesta, itkemästä surusta, ja painamasta päätäni sykkivän rintakehän ylle.
Tämä ajaa minut nurkkaan, jota lähestyvä eksyy tekosyihin, kieltoihin ja pakotettuun hymyyni. Jos vain voisin olla vihainen ja katkera, sylkeä sen ulos. Mutta siitä on tullut osa minua, ja se majailee mieleni särkyneissä peileissä. Seitsemän vuoden epäonni on iskeytynyt enemmän kuin yhden elinkerran verran, ja se muistuttaa sävelellään aina, kun on hiljaista. Se piileskelee minulta, enkä saa sitä loppumaan.

Rikkinäiset soittorasiat säestävät yhtäaikaisesti, luoden sekalaisen sävelen. Korjaan niitä työkaluilla joilla kaikki muut nuotit taipuvat kauniisti, paitsi omani.

Kun sävel on hetken puhdas ja katkeamaton, jään sitomaan vuotavia kämmeniäni, ojentaen raskaan rasian hymyilevälle hahmolle, joka ei huomaa tummanpunaista mahlaa silkkihansikkaideni alla.

On taas hiljaista. Tuttu sävel soi laiskasti taustalla, enkä jaksaisi enää kuunella sitä. Suljen soittorasian, ja jään istumaan aamuauringon kajoon. Vain hetkeksi. Yhdeksi pieneksi, jolloin en muistaisi epävirettä joka riipii takaraivossani.

Mieleni sirpaleet


Se iskee ensin käsiini. Tunnen kun puutuneisuus leviää sormista olkapäihin. Korvani kuulevat lauseiden sijaan enää pulppuavaa solinaa. Pistelevä tunne jäädyttää minut paikalleen, taistelemaan lihallisen kehoni hallinnasta.
Se on kuin tippuisi suohon. Jokaisen liikkeesi on oltava harkittu, että pääset kuiville. Vaan panikoidessa uppoat syvemmälle, ja väsyessäsi kuva ympärilläsi hämärtyy.

Nojaan kylmään hellaan. Huoneenlämpöinen ilma ympärilläni tuntuu painavalta, ja mieleni täyttyy läpitunkevilla ajatuksilla. Metallisella tiskipöydällä lojuvat sakset leikkaavat mieltäni kuin huutaen; ”Rankaise. Rankaise. Rankaise. Lopeta se.”
Mieleni ei ole koskaan näin tyhjä. Paitsi silloin kun sen täyttää vain yksi käsky. Tarve rankaista. Katkaista ketju, joka sitoo minut puolustuskyvyttömäksi.

Tylsien saksien terät raapivat lihaa. Kivun piti vapauttaa minut. Kaiken piti olla pian ohi, mutta ajatukseni hämärtyvät entisestään. Silmäni ovat taas vetäneet sumuisen verhon tämän-, ja toisen todellisuuden välille.

Karhea vallilan muovimatto pistelee poskeani. Lihakseni supistelevat hallitsemattomasti, eikä minulla ole yhtäkkiä voimia tarrata polviini, ja vetää niitä rintaani vasten. Ovatko silmäni auki, vai kiinni. Sitä en tiedä. Tässä todellisuudessa se on kai yhdentekevää, sillä näen sen hämärän huoneen. Suljin silmäni, tai avasin ne.

Huone on tyyni. Tomuinen. Ikkunan edessä on läpikuultava vaaleanlila verho. Laventelin värinen. Lakanat ovat kirjavat, ja katonrajaan ulottuva kerrossänky on vaaleaa puuta. Tyttö jonka silmin nyt katson, makaa jähmettyneenä ahtaan huoneen nurkkaan ängetyllä leveällä sängyllä. Kuin diaesityksessä, jonka väliin on eksynyt vääriä kuvia, putoan takaisin vallilan matolle. Kirkkaan kattokruunun alle. Räpäytän silmiäni, disasarja jatkuu, ja laventelinen verho hämärtää taas huonetta, jossa makasin yli vuosikymmen sitten.

Makasin siinä. Puolikyljelläni. Tuntien painostuksen koko kehossani. Koskemattomuudessani, joka oli mennyttä.

Kosketit minua käsilläsi, mutta mieleni oli se, jonka pakotit palasiksi, ja niitä yritän nyt koota. Ne palaset raapivat ja repivät niin, että pelkään vuotavani kuiviin.

Ja vuodankin, tuskaa, pelkoa. Sitä tuskaa, joka on kuristanut minua kaikki nämä vuodet. Hiljaa tukehduttaen. Kuitenkaan näyttäytymättä. Nyppien hiuksen kerrallaan. Nyt se on tarttunut kuontalooni molemmin käsin, repien, ja retuuttaen.

Se tuska valitsi tulla ulos nyt. Punaiselle karhealle matolle. Vai olinko kyllin vahva kohtaamaan ne palaset, jotka se pieni tyttö sulki niin syvälle mieleensä, että niistä tuli hämäriä kuvia. Unia. Varjoja nurkissa.

Ne palaset, jotka pieni tyttö sanoi, ja unhoitti. ”Isi satutti tänne.”

Ne sirpaleet, jotka unohtuivat kaikiksi näiksi vuosiksi, mutta olivat liian teräviä jäädäkseen unholaan. Siihen asti, kunnes toisen miehen kosketus sai minut kavahtamaan ja kakomaan. Muistamaan. Tuntemaan. Palaset, sirpaleet. Vuotavat tunteet, muistot, ja verivana. Viimeinen, vaiko ensimmäinen henkäys?

Tule lähelle, mutta älä koske.

Silloin et koskenut minuun. Kykenemättömyyteni liikkua ei johtunut kivusta. Eikä käsistäsi jotka puristivat, vaan jäisestä läpitunkevasta katseesta. Sanoista, jotka eivät jättäneet minulle muuta vaihtoehtoa kuin seisoa paikallani. Sanoista, jotka käskivät minut sulkemaan oven, josta yritin poistua.

Sinä iltapäivänä et taaskaan muistanut mitä olimme sopineet. Koputin oveesi vain vähän kahvan yläpuolelta. En vielä silloin ylettynyt kovin korkealle kurottamatta.

En muista sanoitko ”sisään”, vai avasinko oven odottamatta. Nostettuani katseeni, jäädyin ikuisuudelta tuntuvaksi sekunniksi paikoilleni. Hengitystä pidättäen, sydän kurkussa olin sulkemassa ovea. Mieleni täytti vain ajatus juoksemisesta mahdollisimman kauas siitä huoneesta.

Ennen kuin ovi naksahti kiinni, vaativa kätesi tarttui siihen, ja sanat pysäyttivät minut matkallani.

”Seis. Mitä asiaa?”

Haluamatta kääntyä, vastasin selin. ”Ei mitään”. Askeleeni oli liukumassa jo kohti keittiötä. Millään muulla ei ollut nyt väliä, kuin sillä että pääsisin pois. Mikä tahansa tässä maailmassa saisi odottaa.

Askeleeni pysähtyi taas. Vain metrin päässä raottavasta ovesta, kun jäädytit minut taas selkäpiitäni myöten paikalleni.

Lyhyt ja ytimekäs käsky ei jättänyt minulle vaihtoehtoja. ”Sulje ovi perässäsi”.

Suljin puisen oven, jonka metallikahva ei tuntunut lainkaan viileältä. Katseeni pysytteli maassa. Silti kuva naisesta päälläsi pysyi mielessäni.

”Mitä asiaa?”. Kysyit toistamiseen.

Hengitin syvään. Et saanut selvää. Minun oli katsottava sinuun. Esitin taas kysymyksen. Hikinen nainen pyyhki otsallaan helmeileviä pisaroita ja liikehti hermostuneesti sylissäsi. Käskit hänen jatkaa, mutta hänen liikkeensä hidastui.
Pyysit minua toistamaan.
Toistin vielä kerran kysymykseni. Nainen piiloutui rastojensa taa. Punasteli. Mutta kätesi kertoivat tälle sanattomasti ettei hänellä ollut lupaa liikkua.

Vastasit viipyillen, kylmä virne kasvoillasi. Halusit aina katsoa minua silmiin. Keinolla millä hyvänsä. Etsitkö sieltä jotain, mikä tuntui sammuvan omistasi?

Hämärä kuva uljuu mielessäni. Pyyhe, nainen joka kierähtää hitaasti kyljelleen, suojellen siveyttään. Katseeni maassa paljaalta olemukseltasi pakoillen.

Lupaat että saan poistua. Liikun kohmeisesti. Tätä ovea en avaa enää koskaan.

Olisin sulkenut omanikin, muttet suostunut hankkimaan sellaista minulle.

Yli kymmenen vuoden päästä yritän koota paloja oven takana, jonka suljin visusti.

Paloja naisesta, jonka näen suttuisesta peilistä. Naista joka heräsi aamuun, jolloin nautinto muuttuu hetkessä lohduttomaksi itkuksi ja tyhjyydeksi, ja joka sai pelkäämään omaakin kosketusta.

Aamuun, jolloin heränneet muistot veivät kyvyn kietoutua ja humaltua väreilevästä tunteesta.

Mihin nyt pakenisin kun sylistä on tullut ansa, ja nautinnosta syvin mustuus?

”Et sinäkään saa lyödä isääsi!”

Huusit nimeäni. Kävelin vastahakoisesti keittiöön. En nauttinut kanssakäymisestä kanssasi koskaan, mutta nyt kuulin äänestäsi että jotain oli vialla.

Hieroit kasvojasi hermostuneesti hitain liikkein. Vedit henkeä hampaidesi välistä. Ne kirskuivat. Muutoksen saattoi nähdä, kun silmäsi aukesivat taas uudestaan.
Näin sen, mitä ei enää ollut. Ja vaikka kuinka etsin, oli se kadonnut tuon katseeseesi ilmestyneen kalvon taakse.

Vartaloni jokainen lihas jähmettyi. Jokainen aistini valmistautui toimimaan. Jokainen soluni kiirehti viemään minut sinne, missä kipu on kestettävissä.

Nyt minua vastassa oli vain jokin joka tunki lävitseni. Jokin joka huokui silmistäsi niin, että melkein tunsin sen siinä missä seisoin.

Kädessäsi heilui keltainen kääre, jonka olit juuri nostanut roskiksesta.
”Mikä tämä on?” Odotit vastaustani ravistellen kääröä edessäni.
Vastasin sarkastisesti kysymykseesi. ”Suklaan käärepaperi”. Mitä muutakaan oikeastaan olisin vastannut?

Kohennat ryhtiäsi. ”Kaksisataa grammaa? Oletko sä tosissasi? Kaksisataa grammaa!!! Veditkö tämän naamaasi kerralla???Eikä ole edes karkkipäivä!!!”.

Vastasin jotain mumisten. Vaihtelit painoa jalalta toiselle, kunnes heitit kääreen takaisin roskikseen. ”Meillä on lauantaisin karkkipäivä”.

”Tiedätkö, sinun ei pitäisi suututtaa minua”.

Kantapääsi isku osuu lanteelleni nopeammin kuin osasin odottaa. Lattia pysäyttää vartaloni tylysti, ja selkäni kaartuu kivusta. Hengitän, mutten kerkeä nousemaan, sillä olet jo tarttunut hiuksiini. Otteesi pureutuu syvemmälle kuontalooni ja olen helpottunut ettei käytävällä ole mattoa. Raahautuminen muovilattiaa vasten on paljon kivuttomampaa. Tarraudun vaistonmukaisesti käsiisi hellittääkseni vetoa päänahassani. Vauhti kiihtyy, etkä päästäkään irti.
Kavahdan kivusta, ja irrotan käteni käsistäsi kun tunnen kynnyksen alaselässäni. Rimpuilen parhaani mukaan sen yli, ja lysähdän eteisen karhealle matolle. Nyt raahaat minua vain hiusteni varassa, kun suojaudun kengiltä ja pikkukiviltä.
Vihdoin päästät irti. Se hetken helpotus. Arvot seuraavaa liikettäsi ja minä hengitän, kunnes tunnen paineen nilkassani.
Raivo suo sinun lennättää minua kevyesti puisissa natisevissa portaissa joita pitkin raahaat minua ylös noin kolmekymmentä askelta.

Matka ylös käy porras portaalta, joita en kuvitellut tulevani ylös tällä tavalla. Puolessa välissä on ikkuna, jonka lautaan tartun rimpuillakseni. Riuhtaiset lujempaa, ja revit minut viimeiselle askelmalle asti. Kompuroin pystyyn, mutten saa suoristettua selkääni ennenkuin peruutat luotani, tukeudut seinään ja potkaiset kylkeeni.

Muovinen kilinä hidastaa matkaani maahan repiessäni oviverhon mukanani. Halkeilleet pastellinväriset kimallekoristeet pistelevät allani. Nousen ylös vaikka vapisen kivusta.

Kävelet eteeni verhon irti repeytyneestä kolosta, ja otat taas vauhtia. Yritän väistää, mutta seuraava osuma tulee liian nopeasti.
Hengitykseni salpautuu, kun törmään puiseen kulmaan. Sängyksi veistetyn puun lohkeaminen rasahtaa lähes korvia vihlovasti. Tästä en enää nouse. En kykene kuin haukkomaan henkeäni maatessani kyljelläni metrisen puulohkareen päällä. Silmissäni vilistävät valot, ja päässäni vihloo betoniseinän syleily.

Aika oli kadonnut, enkä tiennyt miten päädyin lattialle. Siinä minä makasin, kunnes hengitin taas vapaammin. Olet katsellut vierestä, mutten muistanut sinua kivultani.
Puhut jotain, ja tartut käsiini. Käännät minut selälleni. Minä rimpuilen kuin henkeni edestä. En halua, että kosket minuun enää koskaan.
Hetken saattaisi luulla, ettet saa pidettyä minua. Niin paljon minä kosketustasi kavahdan.

”RAUHOITU!”.

Satakiloinen fysiikkasi vie voiton, ja istut lanteilleni. Käteni iskeytyvät mattoon, ja ranteideni verenkierto vaikeutuu painaessasi ne kasvojeni sivuille. ”RAUHOITU!”. Otteesi on kova, ja minä olen aivan auki allasi.

Täysin kykenemättömänä liikkumaan yrityksistäni huolimatta, käännän katseeni niin kauas sinusta kun voin. Monotoninen hokemisesi muuttaa vaatimustaan. ”KATSO MINUA SILMIIN!”

En vastaa. Rutistan vain silmäni entistä tiukemmin kiinni. Huudat niin, että poskeni kostuu syljestäsi. Et päästä irti, ennenkuin katson sinua silmiin.

Niin lupaat. Ja jopa itsepäsyyteni yli haluan vain päästä pois luotasi. Käännän pääni ja kohtaan katseesi. Pakotan silmäni auki, vaikka huudat niin, että sylkesi tuntuu verkkokalvojeni pinnassa.

Ranteeni puristuu niin tiukasti vasten mattoa, että saa minut melkein unohtamaan kivun lonkassani.

Vapiseva ääni rikkoo kaiken. Se parkaisee vielä kaksi kertaa nimesi, ennenkuin räpyttelet silmiäsi.

Käteni vapautuvat vihdoin. Veri kiertää. Pöräytän ranteitani. Olet havahtunut, ja katsot oviaukkoon. Nainen seisoo siinä vapisten. Ensimmäisen kerran.

Viha valtaa minut, ja ennnenkuin huomaankaan, hädintuskin poskesi kokoinen käteni jumahtaa leukaperiisi.

Säpsähdät, muttet katso minua enää silmiin. Nouset ylös naisen huutojen säestämänä. Nämä huudot eivät ole enää sinulle.

”Et sinäkään saa lyödä isääsi!”.

Alat kivuta jo portaita alas, mutta ennenkuin tuo noita-akka kääntyy kannoillaan perääsi, sähisen hänet lähes kyyneliin.

Hän ei osannut vastata kymmenvuotiaalle, kuka hän oli tätä moralisoimaan.

Eikä hän enää koskaan vapissut oviaukossa.

Keräsin halkeilleet muovinpalat ja irrotin rikkinäisen verhon oviaukosta.

Tasapainotin lohjenneen puupalan huoneen nurkkaan, ja keräsin puunsäleet patjaltani.

Vaikka en nukkunut vasemmalla kyljelläni viikkoihin, minua harmitti oviverho eniten. Nyt sinun olisi vielä helpompi tirkistellä.

Matkustajana mielessäni.

-Minun silmäni, vaiko vierestä seuraajan?-

Todellisuudessa puhut tavalliseen tapaasi. Makaan sängyllä selin, ja kuuntelen kertomuksiasi. Huoneen oikeassa nurkassa on koko seinän korkuinen ikkuna, jota peittää osin pitkä verho. Ennenpitkää tajuan, etten ole kuullut sinua moneen minuuttiin.
Puhut, mutta ainot asia, joka vie huomioni, on tunne siitä, että jollain muullakin on minulle asiaa.

En halua sanoa mitään, sillä jopa sinä pitäisit minua hulluna, jos sanoisin että täällä on joku muu. Etkö pitäisikin?

Se alkaa sormista, kihelmöi. Turruttaa…niin kylmä. Pistelevät ja kuohuvat tuntemukset ryöppyävät pian kaikkialle, kunnes tunnen enää pelkkää kylmää. Niin kylmää, että vapisen.

Jossain välissä olet noussut istumaan sängyllesi, ja kohdistanut huomiosi minuun.

Yritän taistella sitä vastaan, mutta se on liian intensiivistä. Äänesi väri on muuttunut. Siitä kuuluu huoli. Vakuutan, että kaikki on hyvin. Kuitenkin, minun on niin kylmä…
Tarjoat peittoa, ja tuot vierelleni lasin vettä.

Mutta ei täällä ole kylmä. Yli kaksikymmentäasteinen espanjan aurinko on vastikään laskenut, ja papukaijat ovat hiljentyneet.

Mutta tämä kylmä, se tulee sisältä. Sanon täristen.

Raajojeni kihelmöinti on poissa. Nyt tunnen vain jännittyneisyyttä. Niin voimakasta, kuin se olisi kiristyvä jousi, joka nostaa sitä kuin itsestään. Taistelen sitä vastaan, ja nousen sängyn reunalle istumaan. Seuraat minua herkeämättä asettuen eteeni istumaan. Vaadit minua kertomaan, mitä tapahtuu.

Sanon, etten minä tee tätä. Puristan käsiäni nyrkkiin sitä enemmän, kun tunnen niiden pakottavan liikkeen. Katson sinua hämmennyksen ja pelon vallassa, ja päästän irti hetkeksi. Jännite kirpoaa, ja kokoaa itsensä taas uudestaan. Vain kirvotakseen yhä uudelleen ja uudelleen saaden raajani liikehtimään holtittomasti.

Jännite leviää kaikkialle. Jokainen lihakseni supistuu viimeisen säikeensä voimalla. Selkäni kartuu, niskani kääntyy taakse jättäen kaulani avoimeksi, ja lakanat rypistyvät kantapäideni pureutuessa kovaan patjaan.

Yhä uudelleen, tunnen kontrollin valuvan kehoni jokaisesta kolkasta, kun kouristan kerta toisensa jälkeen.

Suustani kuuluu pihahdus, tukahdutettu huuto, kuin kivusta, mutta minua ei satu. Vain se kylmyys…
Pystyn hädintuskin havaitsemaan katseesi tämän sumun läpi, mutta taistelen kuullakseni sinut.

”Kerro…anna sen tulla!” sanot, ja tunnen katoavani tajuntani nurkkaan. Menettäväni viimeisenkin kontrollini.

Sieltä, minä kuuntelen niitä sanoja. Ne tulevat suustani hysterian kompastuttamina. Yhtenä virtenä, sekalaisina.

”Anteeksi, miksi…Anteeksi, anteeksi, anteeksi…”

”Se en ole minä…”
Taistelen sanoakseni. Ja vajoan taas. Se on niin painava.

Minä näen. Näen tämän huoneen, mutta sen kultaiset laatat sumenevat tajunnastani. Minä kuulen, kuulen sanani, mutta minä en sano niitä.
Ne pakottuvat huuliltani, mutta minä en tarkoita niin.

Seuraan sivuroolista, kuin lasin läpi katsoen. Kuitenkin, tunnen jokaisen nykäyksen, vilunväreen, kouristuksen ja…tunteen.

Niin vahvan. Surun, pelon ja yksinäisyyden. Sen kaiken, joka kulminoituu nyt teatraaliseksi itkuksi, jonka tuloksena kyyneleet kastelevat virtoinaan kasvoni. Ne kyyneleet, jotka eivät kuulu minulle. Mikään tästä ei kuulu minulle…mutta tässä minä makaan, en ole enää läsnä tässä maailmassa, sillä lihallinen olemukseni on nyt vain minun sivusta seurattavissani.

Kohta näkökentääni täyttää väreilevä pinta. Tumma, sininen, hyytävä. Vesi on se joka minua ympäröi. Väreilevän pinnan rikkoo käsivarsi, joka hapuilee kaulalleni. Se ei kisko minua pois täältä kylmästä hapettomasta massasta. Se työntää minua syvemmälle. Niin kauan, että minun on haukottava, vaikka tiedän että keuhkoni täyttyvät vedestä.

Kerta toisensa jälkeen vedän keuhkoni täyteen, enkä saa happea. Vain painava massa täyttää ne. Yskin tuota näkymätöntä massaa, mutta tässä kultaisessa huoneessa oleva valtameri on kaukana siitä todellisuudesta jossa sinä olet. Pitämässä kädestäni, kun kirjaimellisesti hukun omaan mieleeni.

Kauanko se kesti, en tiedä, mutta kun olin haukkonut henkeni edestä, tuntenut kuinka kehoni oli käyttänyt viimeisenkin ponnistuksensa, minä soljuin.

Kylmässä. Mutta pehmeässä. Siinä tietoisuudessa, kun tietoisuutta ei enää ole. On vain tyhjää. Ja valo.

Täällä on taas kultaista. Näen sinut juuri niin tarkasti kuin muistinkin, ja sumu on poissa.

Sieluni peili sinussa.

-Syvä kuin suo, pelastus jossain sen uumenissa-

Keskustelu vie mukanaan. Rakastan sitä, miten voimme puhua kaikesta.
Sitä rauhan ja turvan tunnetta kun näen silmistäsi että otat kaiken vastaan kuin se olisi osa sinua, niinkuin minuakin.

Kun näen sinun taistelevan vastaan sitä mikä kadottaa lattian jalkojesi alta, tunnen suunnatonta tarvetta suojella sinua.
Otan kädestäsi, ettet tippuisi, ja huomaan, ettei minunkaan allani ollut koskaan tämän suon yli kulkevien piilipuiden leveämpää polkua. Askel harhaan ja se imee minua sisäänsä.

Silti, en osaa sanoa kumpi meistä suojelee toista enemmän. Ehkä sillä ei ole väliä, sillä pelastamme toinen toisemme kerta toisensa jälkeen pelkäämättä sukeltaa niin syvälle, että suunta ylöspäin katoaa.

Mutta olemme oppineet pidättämään hengitystä. Ja vaikka tunsin hukkuneeni, olen tässä, ja hengitän vahvemmin kuin koskaan.

Sen suon, joka meitä syleilee, on tultava osaksi meitä, ja meidän on opittava avaamaan silmämme sen pimeimmissä kolkissa, jottei se enää koskaan saa meitä sulkemaan niitä pelosta. Sillä se ei voi meitä tappaa. Vain, jos lopetamme taistelun.