Matkustajana mielessäni.

-Minun silmäni, vaiko vierestä seuraajan?-

Todellisuudessa puhut tavalliseen tapaasi. Makaan sängyllä selin, ja kuuntelen kertomuksiasi. Huoneen oikeassa nurkassa on koko seinän korkuinen ikkuna, jota peittää osin pitkä verho. Ennenpitkää tajuan, etten ole kuullut sinua moneen minuuttiin.
Puhut, mutta ainot asia, joka vie huomioni, on tunne siitä, että jollain muullakin on minulle asiaa.

En halua sanoa mitään, sillä jopa sinä pitäisit minua hulluna, jos sanoisin että täällä on joku muu. Etkö pitäisikin?

Se alkaa sormista, kihelmöi. Turruttaa…niin kylmä. Pistelevät ja kuohuvat tuntemukset ryöppyävät pian kaikkialle, kunnes tunnen enää pelkkää kylmää. Niin kylmää, että vapisen.

Jossain välissä olet noussut istumaan sängyllesi, ja kohdistanut huomiosi minuun.

Yritän taistella sitä vastaan, mutta se on liian intensiivistä. Äänesi väri on muuttunut. Siitä kuuluu huoli. Vakuutan, että kaikki on hyvin. Kuitenkin, minun on niin kylmä…
Tarjoat peittoa, ja tuot vierelleni lasin vettä.

Mutta ei täällä ole kylmä. Yli kaksikymmentäasteinen espanjan aurinko on vastikään laskenut, ja papukaijat ovat hiljentyneet.

Mutta tämä kylmä, se tulee sisältä. Sanon täristen.

Raajojeni kihelmöinti on poissa. Nyt tunnen vain jännittyneisyyttä. Niin voimakasta, kuin se olisi kiristyvä jousi, joka nostaa sitä kuin itsestään. Taistelen sitä vastaan, ja nousen sängyn reunalle istumaan. Seuraat minua herkeämättä asettuen eteeni istumaan. Vaadit minua kertomaan, mitä tapahtuu.

Sanon, etten minä tee tätä. Puristan käsiäni nyrkkiin sitä enemmän, kun tunnen niiden pakottavan liikkeen. Katson sinua hämmennyksen ja pelon vallassa, ja päästän irti hetkeksi. Jännite kirpoaa, ja kokoaa itsensä taas uudestaan. Vain kirvotakseen yhä uudelleen ja uudelleen saaden raajani liikehtimään holtittomasti.

Jännite leviää kaikkialle. Jokainen lihakseni supistuu viimeisen säikeensä voimalla. Selkäni kartuu, niskani kääntyy taakse jättäen kaulani avoimeksi, ja lakanat rypistyvät kantapäideni pureutuessa kovaan patjaan.

Yhä uudelleen, tunnen kontrollin valuvan kehoni jokaisesta kolkasta, kun kouristan kerta toisensa jälkeen.

Suustani kuuluu pihahdus, tukahdutettu huuto, kuin kivusta, mutta minua ei satu. Vain se kylmyys…
Pystyn hädintuskin havaitsemaan katseesi tämän sumun läpi, mutta taistelen kuullakseni sinut.

”Kerro…anna sen tulla!” sanot, ja tunnen katoavani tajuntani nurkkaan. Menettäväni viimeisenkin kontrollini.

Sieltä, minä kuuntelen niitä sanoja. Ne tulevat suustani hysterian kompastuttamina. Yhtenä virtenä, sekalaisina.

”Anteeksi, miksi…Anteeksi, anteeksi, anteeksi…”

”Se en ole minä…”
Taistelen sanoakseni. Ja vajoan taas. Se on niin painava.

Minä näen. Näen tämän huoneen, mutta sen kultaiset laatat sumenevat tajunnastani. Minä kuulen, kuulen sanani, mutta minä en sano niitä.
Ne pakottuvat huuliltani, mutta minä en tarkoita niin.

Seuraan sivuroolista, kuin lasin läpi katsoen. Kuitenkin, tunnen jokaisen nykäyksen, vilunväreen, kouristuksen ja…tunteen.

Niin vahvan. Surun, pelon ja yksinäisyyden. Sen kaiken, joka kulminoituu nyt teatraaliseksi itkuksi, jonka tuloksena kyyneleet kastelevat virtoinaan kasvoni. Ne kyyneleet, jotka eivät kuulu minulle. Mikään tästä ei kuulu minulle…mutta tässä minä makaan, en ole enää läsnä tässä maailmassa, sillä lihallinen olemukseni on nyt vain minun sivusta seurattavissani.

Kohta näkökentääni täyttää väreilevä pinta. Tumma, sininen, hyytävä. Vesi on se joka minua ympäröi. Väreilevän pinnan rikkoo käsivarsi, joka hapuilee kaulalleni. Se ei kisko minua pois täältä kylmästä hapettomasta massasta. Se työntää minua syvemmälle. Niin kauan, että minun on haukottava, vaikka tiedän että keuhkoni täyttyvät vedestä.

Kerta toisensa jälkeen vedän keuhkoni täyteen, enkä saa happea. Vain painava massa täyttää ne. Yskin tuota näkymätöntä massaa, mutta tässä kultaisessa huoneessa oleva valtameri on kaukana siitä todellisuudesta jossa sinä olet. Pitämässä kädestäni, kun kirjaimellisesti hukun omaan mieleeni.

Kauanko se kesti, en tiedä, mutta kun olin haukkonut henkeni edestä, tuntenut kuinka kehoni oli käyttänyt viimeisenkin ponnistuksensa, minä soljuin.

Kylmässä. Mutta pehmeässä. Siinä tietoisuudessa, kun tietoisuutta ei enää ole. On vain tyhjää. Ja valo.

Täällä on taas kultaista. Näen sinut juuri niin tarkasti kuin muistinkin, ja sumu on poissa.

Sieluni peili sinussa.

-Syvä kuin suo, pelastus jossain sen uumenissa-

Keskustelu vie mukanaan. Rakastan sitä, miten voimme puhua kaikesta.
Sitä rauhan ja turvan tunnetta kun näen silmistäsi että otat kaiken vastaan kuin se olisi osa sinua, niinkuin minuakin.

Kun näen sinun taistelevan vastaan sitä mikä kadottaa lattian jalkojesi alta, tunnen suunnatonta tarvetta suojella sinua.
Otan kädestäsi, ettet tippuisi, ja huomaan, ettei minunkaan allani ollut koskaan tämän suon yli kulkevien piilipuiden leveämpää polkua. Askel harhaan ja se imee minua sisäänsä.

Silti, en osaa sanoa kumpi meistä suojelee toista enemmän. Ehkä sillä ei ole väliä, sillä pelastamme toinen toisemme kerta toisensa jälkeen pelkäämättä sukeltaa niin syvälle, että suunta ylöspäin katoaa.

Mutta olemme oppineet pidättämään hengitystä. Ja vaikka tunsin hukkuneeni, olen tässä, ja hengitän vahvemmin kuin koskaan.

Sen suon, joka meitä syleilee, on tultava osaksi meitä, ja meidän on opittava avaamaan silmämme sen pimeimmissä kolkissa, jottei se enää koskaan saa meitä sulkemaan niitä pelosta. Sillä se ei voi meitä tappaa. Vain, jos lopetamme taistelun.

Four seasons of mind.

Ne muuttavat maailmamme. Maalaavat sen kuvat väreillään. Holtittomasti sohien, luoden sekalaista kuvaa.

Luo pelko meille sielunmaiseman jonka katot ovat korkeampia. Meret syvempiä, ja metsät sankempia. Sivulliset verokarhuja, jotka etsivät syyn meitä sakottaa kaikista virheistämme. Rakastajat paholaisia alastoman ihmiskehon varjoissa, ja lakanoiden laskoksissa. Se sielunmaisema on rikas. Niin täynnä mahdollisuuksia, että se vakuutta meille, on parempi pysyä turvassa, kuin elää.

Kankaaseen jää pensselin säikeitä. Väriä on liikaa, jotta se levittyisi yksityiskohdiksi. Vedot ovat impulsseja, uloshengitettyä vihaa. Se maisema on mustavalkoinen vailla koristeellisuutta. Se ei näytä metsää puilta, eikä pieniä puroja. Vain se kivinen polku joka repii kengättömiä jalkoja auki yhä uudelleen, muistuttaen meitä niistä samoista haavoista jotka parsimme kokoon kerta toisensa jälkeen.

Lavuaari täyttyy kilpaillen punaisesta, oranssista, ja keltaisesta. Valosta, jota rupiset sormet hellin vedoin taitavat kankaalle. Tämä maisema on täynnä auringonnousua, ja se saa jokaisen solun syttymään kirkkaammin kuin kiiltomato kesäyössä. Kerrankin joku vetää lujempaa ylös pimeydestä, kuin pimeyden kädet itse kiedottuina nilkkojen ympärille. Tarttuen sen kullanhohtoisiin käsiin raahaudut takaisin kivistä tietä vehreälle niitylle huomaamatta haavojen jättävää veristä vanaa. Sillä nyt sinut täyttää vain se tunne. Rakkaus.

Se valuu kaarta pitkin mukaillen jokaista muotoa. Pääsee loppuun, ja tippuu pisara kerrallaan ensin polvellesi. Niin hiljaa, ettet sitä huomaa. Se tarttuu jalan pohjaasi kävellessäsi, etkä vieläkään pysähdy sitä miettimään. Se on aina mukana. Pisara pisaralta. Kun yhtenä hetkenä huomaatkin kahlaavasi siinä. Suru on tulvinut kotiisi koputtaen, mutta sinä et kuunnellut. Ja nyt se vetää sinut virtaansa muistuttaen mitä on olla kuolevainen. Sinulle se ei ollut kunniavieras, sillä pelkäsit sen jäävän. Oli määräsi kuitenkin ymmärtää. Nähtävä maailma ammeen pohjalta juuri ennen viimeistä hengenvetoa, tietääksesi seuraavan arvon. Ja silloin sinut vedettiin pintaan.

Mutta ensimmäinen maisema muistuttaa sinua, että surun aalto tulee uudestaan. Sinä suljet silmäsi odottaessasi.

Peili

Kuuma vesi höyrystyy. Se tekee peilistä sumuisen. Kuin ikkunan. Maiseman jota en näe.
Pyyhin pintaa, joka kirkastuu hetkeksi. Saatan nähdä utuisen katseeni. Epämääräisen kuvan itsestäni. Juuri ennenkuin kerkeän tarkentamaan kuvaa, on kädestäni jäänyt jälki peittynyt taas sumun verhoon.

Jos avaisin oven, haihtuisi sumu ympäröivään ilmaan. Lakkaisi pyörimästä ympärillä estäen minua näkemästä. Vaan käteni tärisee kahvalla.

Huudan oven läpi. Tiedän, että siellä on joku, mutta kukaan ei vastaa. Tunnen paineen ovea vasten.

En tiedä, painaako hahmo sitä kiinni vaientaakseen minut, vai yrittääkö se kuulla paremmin.

Pudotan pyyhkeen mustaksi lakattujen varpaideni ympärille. Välittämättä siitä, kuinka sen reunat kastuvat kauttaaltaan.
Kuulen oven narinan, astun askeleen taakse.
Käden liukuvan sitä vasten. Kuiskauksen.

Minut on kuultu.

Riuhtaistessani valkoisen suihkuverhon eteeni, kiinnike kimpoaa seinästä lattialle, kun liukastelen takaseinää vasten.

Käperryn kaakelilattialle, ja potkaisen kiinnikkeen verhon ali toiselle puolelle.

Nojaan pääni viileää pintaa vasten. Hengitän äänettömästi, hitaasti, kuin kipinöitä. Peläten, että ne polttavat osuessaan keuhkojeni seinämiin.

Puhallan ulos katkonaisesti, ja tunnen polttavien norojen valuvan silmäkulmistani, sekoittuen kylmiin pisaroihin jotka helmeilevät ihollani.

Sekoitan kämmenilläni tuskan todisteet, kuin osaksi hiuksistani valuvaa virtaa.

Tunnen vartaloni jokaisen kolkan. Kuin kaikki olisi vilisevää kuvaa. Kuin jokainen kohta kehostani eläisi oma elämäänsä, kihelmöisi. Kuin sähkö kulkisi tasaisesti lävitseni, minun tietämättä sen lähdettä, ja sitten valuisi viemäriin.

Haluan ravistella sen pois. Sen kuohuvan tunteen. Sen, mitä en osaa enää edes nimetä.

Se, joka tulee aina uudestaan. Se, jonka olen oppinut tukahduttamaan, mutta joka aina löytää tiensä ja päihittää minut.

Se, joka ensin saa minut kuiskaamaan. Sulkemaan silmäni, niin etten jaksa enää avata niitä. Pelkäämään seuraavaa askeltani. Pelkäämään jokaista silmäparia joka kohtaa minut matkallaan. Jokaista kosketusta joka hapuilee iholleni.
Jokaista kosketusta, joka saa minut tuntemaan. Tuntemaan kaipuuta. Kaipuuta sitä lämpöä kohtaan, jota en tunnu löytävän kenessäkään. Vai puuttuuko se sittenkin minusta?
Minusta joka hyljin sitä, kuin se olisi se myrkky joka saa minut lamaantumaan.

Ja siinä se on. Se, joka vie minut sumuun. Se jota ei voi pyyhkiä peilistä. Se, mikä vie minut aamuun, joka ei tule odottamalla.

Ja kun olen maannut siinä tarpeeksi kauan, herään säteisiin jotka tunkevat verhon ja suljettujen luomieni lomasta. Luomien, joiden luulin olleen jo sinetöity sulkeutumaan.

Ne tunkeutuvat niin syvälle, että täyttävät minut kokonaan.

Enää en nukahda väsymykseen. Enää en katso sumuista ikkunaa. Nyt katson itseäni suoraan silmiin. Vaikka yritän sulkea oven, en malta olla kurkkimatta raosta, jonka jätän.

En halua olla tässä huoneessa. En halua olla tässä sumussa. Haukon henkeä välittämättä kipinöistä ja huudan niin että ääneni pettää.

En halua sulkea silmiäni jotka ovat olleet niin kauan pimeässä. Valon määrä huuma minut…tunnen. Euforiaa.

Turta, on nyt tulta. Vihaa, itkua, iloa ja itsevarmuutta.
Sekalainen tunneskaala.
Seksuualista ja maskuliinista raivoa joka ajaa mieltäni kuin repien kaiken sen tieltä.

Empatia, hellyys, rakkaus. Ne kirosanat jotka sytyttävät nyt vihan silmissäni ja saavat minut tuntemaan itseni heikoksi. Ne, joita kohtaan tunnen nyt vihaa, ovat niitä jotka minut saivat hengittämään katkonaisesti ja laskemaan katseeni.

Niitä minä vihaan nyt eniten, vaikka vielä äsken katsoin niitä kaiholla ja toivolla.

Ja siinä minä kiidän kuin veneessä, niin nopeasti, etten saata sivellä kädelläni veden pintaa. Kunnes taas lauhtuu, ja löydän itseni sumuisesta poukamasta.

Verho

Joka kerta kun suljen silmäni, jokaisen sekunnin aikana, olet läsnä. Näen, tunnen, hengitän sinua.

Hiustesi tuoksu saa pienen hymyn karkaamaan suupieleeni.

Se on epätodellista. Olet siinä, käteni ulottuvilla, mutten saata koskea. Et kohtaa katsettani, kavahdat ajatusta.

Näen sen kuin sumeana verhona. Pelkosi. Se ei salli minun astua kynnyksen yli. Se peittää ikkunan sieluusi, ja sokaisee minut.

Kun sormesi liukuvat vihdoin sen kääntöpuolelle, ja raottavat sitä vain niin vähän, että saatan koskettaa. Koskettaa hetken sitä, mitä niin kovasti pelkäät. Suojelet.

Käännät kämmenesi ylöspäin, ja sormeni liukuvat ranteellesi. Ne kiertyvät ympäri, mutta eivät purista. Sillä tiedän, että seuraavaksi vedät kätesi pois.

Ja aamulla, olet taas poissa. Rutistat verhoa kuin katuen koskaan raottaneesi sitä.

Ja eräänä päivänä, kun käännät selkäsi, siirrän verhon sivuun.
Katson silmiisi. ”Rakastan sinua”.

Ja vihdoin, olen vapaa…olenko?

Hengitän syvään, käännyn ja kuiskaan; ”Hyvästi”.

Totuuden kosketus

Suljin silmäni. Se kaikki oli liikaa. Se värien loiste. Kuiskaukset, jotka kuuluivat lujempaa kuin katuja täyttävät siirenit ja liikenteen humina. Sipaisu, joka nostatti jokaisen karvani pystyyn. Sormesi matkalla kaulalta olalleni piirsi minuun ikuisen jäljen. Kun katson peiliin tänään, näen sen kuin kätesi olisi vasta eilen ollut siinä. Jokaisen nykäyksen. Epävarman henkäyksen. Puoliksi suljetut silmät. Ne jotka harhailivat aivan liikaa naurahtaessasi hetken käydessä liian hiljaiseksi.

Hymysi, joka ei erottunut kenestäkään muusta, paitsi minun silmissäni.
Se hymy, jonka luulin voivani pelastaa. Se hymy, joka muuttui tuskan väärentämäksi, ja veti minut mukanaan sinne missä jalkani eivät enää ylettäneet pohjaan.

Minä joka olin valehdellut koko elämäni.
Ei sillä väliä vaikka valehtelisin kaikille muille. Sinullekin. Sillä sinä näet lävitseni. Niinkuin minäkin näen sinun lävitsesi.

Mutta minä valehtelen itselleni. Niinkuin sinäkin.

Huusin, kunnes ääntä ei enää lähtenyt. Päätin, että huudan nyt. Enkä sitten enää koskaan. Kuinka voisinkaan enää tuntea, kun olen tuntenut itseni niin loppuun?

Oli aika rakentaa koti. Oli aika ottaa narut käsiin. Hallita. Tietää mitä tehdä. Haudata ne myrkylliset tunteet niin syvälle, etteivät ne koskaan enää kaataisi minua.

Mutta nyt kun käännyn, näen vain aavaa. Sumuista sielunmaisemaa. Kuinka eksyinkään? Tätäkö on onni? Kun ei satu, ei tunnu miltään.

Silloin pieni käsi koskettaa omaani. Yrittää saada tukea. Puristaa niin lujaa, ja sanoo silmillään; ”Äiti, näytä minulle tie.”

Ja sydämeni tulvii paikoiltaan. Voin valehdella hänelle, itselleni ja heille. Mutta sinulle? Sinulle en vastaa. Vielä. Sillä haluan vastata sinulle aina vain sydämelläni. Mutta ensin minun on kuuneltava sitä. Totuutta itsessäni.

Pimeyden säteet

Kun kärsin, kärsin hiljaa. Kuin yrittäisi hengittää ilman, että kukaan kuulee. Kunnes en saa enää tarpeeksi happea, ja minun on haukottava ilmaa. Huudettava. Työnnettävä tukahduttava paino pois rinnaltani.

Se ei huuda, ei kysy apua.
Se ei näy eikä se heijasta.

Syvin kärsimys, se on näkymätön.
Kietoutunut osaksi minua. Se on soluissani, luonut oman tilansa.

En erota sitä varjostani kun aurinko paistaa, etkä pimeydessä, kun se sulautuu mustaan massaan.

Se silittää päätäni kuin ystävä. Ystäväksi se on tullut, sillä se on kuin lumoojatar, joka pimeydessä on kätensä sinuun langettanut. Ainoa, johon osaan nojautua. En uskaltanut avata silmiäni. Pelkäsin pahempaa.

Kunnes kädet kaulani ympärillä puristuivat liian tiiviiksi. Lähes pakenemattomaksi otteeksi.

Silloin kun vajosin polvilleni, ja luovutin.

Silloin ahdistus menetti otettaan. Kädet kirposivat ohimeneväksi hetkeksi.

Ja ymmärsin, kuika sen valta oli juuri niin suuri, kun roikuin siinä kynsin ja hampain. Suljin sen pimeyteen, pois muiden nähtäviltä.

Kun valo heijastui kyynelistäni ja avoimesta ikkunasta. Tajusit, että paljastettuani kaiken, voima kaulani ympärillä väheni.

Sinä päivänä kun uskaltaa avata koko ikkunan, on sen kadottava ainoaan nurkkaan huoneessa, jonne minäkin eksyn vain enää satunnaisesti. Ja siksi valonsäteet jotka viiltävät säleiden välistä, eivät enää kammota minua niin.

Portti

fb_img_1476533130134

Kirjoitin tämän aikoinaan ystävälleni. Hän kamppaili hankalan ihmissuhteen rajamailla. Sittemmin olen hionut tätä vähän, ja nyt päätin laittaa tämän ihan jakoon. Olkaa hyvät:

Pääsin ajatuksiisi vain silloin kun olit humaltunut.
Mietin, johtuiko se minusta vai viinin määrästä.
Sydämesi silmät suljit, muttet voinut olla kurkkimatta.
Silloin näin vilauksen.
Avunhuudon kuulin, hiljaisen pihauksen.
Se oli syy, miksi jaksoin yrittää oviesi avaamista aina vain uudestaan ja uudestaan väärillä avaimilla.

Ruosteisten porttiesi kyltteihin kirjoitit uusia kieltoja , jottei kukaan astuisi turmeltuneeseen mieleesi.
Luulen, että uskot ettei kukaan tietäisi, jos virität hymyn suupieleesi.
En halunnut luovuttaa, mutta viimeinen avain kun lukkoon katkeaa, on kai vain toivottava parempaa.

Kuulet muttet kuuntele. Turhaan perääsi kai huutelen. Oven alta kajastaa valoa, lämpöä, toivon kajoa. Mutta puhallat kynttilät ja hengität myrkyllistä savua. Olet yksin vielä aamulla.

Käännät selkäsi, mutta ojennat kätesi. Tartun siihen yhä uudestaan.
Suljet silmäsi, kuiskaat nimeni.
Valutan huuliltain hatarat toiveeni.
Pyydän, jää viereeni.

Jäinen ruusu

fb_img_1476533237637Jäinen ruusu.

Lasi huurtui käsieni lämmöstä, vaikka ne tuntuivat niin kylmiltä.
Piirsin henkäykseni jättämään huuruun nimesi.
Sade ei pessyt sitä pois, koska pisarat nuolivat vain ikkunan ulkopuolta.

Tämä kartano on kylmä.
Kiviset seinät näyttävät kaatuvan päälle, ja edelliset viisi sukupolvea tuijottavat sieluuni asti maalatuilla silmillään.
Kynttilän liekki tanssahtaa luoden seinille tuntemattomia kuvia, kun kävelen ohi.
Punainen ilmassa hulmuava aamutakkini laahaa koko käytävän pituista mattoa pitkin nykäisten aina sillointällöin takertuessaan metalliseen matonreunukseen.
Koko kartano nukkuu, vaikka kuu valaisee niin kirkkaasti.
Massiivisten ovien avautuessa kolahdukset kaikuvat aulassa kuin hautakammiossa.
Vedän kosteaa ilmaa keuhkoihini kun astun ulos porras portaalta.
Kivet painautuvat paljaita jalkapohjiani vasten kävellessäni pihatietä koskelle.
Veden kuohu on kuin veri suonissani.
Sitä ei voi ohjata tahtonsa mukaan, mutta se liikku kunnes viimeinenkin pisara on kuivunut.
Samettinen hame painaa lyijyn lailla.
Kangas imee vettä kuin janoinen kuolemankielissä, ja pinnalla pysyminen vaikeutuuu hetki hetkeltä.
Vedän henkeä, vaikka minua ympäröi vain samea vesi.
Tunnen kylmän täyttävän keuhkoni.
Huutoni ovat mykkiä, eivätkä lämpimät kyyneleeni pärjää tuolle mukaansa tempovalle virralle.
Sydämeni lyö kylmän kaikkialle kehooni, ja virran sormet sulkevat silmäni sivellen.