Avainsana: Rakkaus

Light at the end of the tunnel

There was this one time he apologized. He said he shouldn’t hit me. He said he was sorry. He also told me that the most important thing is, that I shouldn’t make him mad. This would have never happened if I didn’t.

So I created a pattern. I became a person who obssesively diagnosed every move, facial expression, word, breath. I became a deep well, where I hid my every need. My every humain feeling. I became a walking detector, that always ended up in relationships where the red ligh had the brightest color.

I became a saviour who tried to save everyone else, when I should have saved myself.

I forgave everyone else, when I should have forgiven myself.

I became a hollow person, who couldn’t love. I became a girl trying to find love in someone else’s bed.

I was, and still am a woman who doesn’t know what intimacy is. It is beautiful. Like a rose. But it scares the hell out of me.

Because when a child supposed to clinge into their father’s arms for safety, but the father is the one to shelter yourself from, where do you go?

So I keep my distance. At least for now.

I was so obsessed to be loved, that I forgot to love myself.

And today. Let me tell you. I know love. I have found it within myself. It was always this close. Within me.
And I realized, I can’t find it in anyone else.

Knowing this, my soul has found a little fountain of peace.

I don’t know if I ever will be completely healed, but I know that I never believed I would become this powerful, loving, beautiful woman that I am. So for the first time waiting for tomorrow doesn’t scare the hell outta me.

Sieluni peili sinussa.

-Syvä kuin suo, pelastus jossain sen uumenissa-

Keskustelu vie mukanaan. Rakastan sitä, miten voimme puhua kaikesta.
Sitä rauhan ja turvan tunnetta kun näen silmistäsi että otat kaiken vastaan kuin se olisi osa sinua, niinkuin minuakin.

Kun näen sinun taistelevan vastaan sitä mikä kadottaa lattian jalkojesi alta, tunnen suunnatonta tarvetta suojella sinua.
Otan kädestäsi, ettet tippuisi, ja huomaan, ettei minunkaan allani ollut koskaan tämän suon yli kulkevien piilipuiden leveämpää polkua. Askel harhaan ja se imee minua sisäänsä.

Silti, en osaa sanoa kumpi meistä suojelee toista enemmän. Ehkä sillä ei ole väliä, sillä pelastamme toinen toisemme kerta toisensa jälkeen pelkäämättä sukeltaa niin syvälle, että suunta ylöspäin katoaa.

Mutta olemme oppineet pidättämään hengitystä. Ja vaikka tunsin hukkuneeni, olen tässä, ja hengitän vahvemmin kuin koskaan.

Sen suon, joka meitä syleilee, on tultava osaksi meitä, ja meidän on opittava avaamaan silmämme sen pimeimmissä kolkissa, jottei se enää koskaan saa meitä sulkemaan niitä pelosta. Sillä se ei voi meitä tappaa. Vain, jos lopetamme taistelun.

Four seasons of mind.

Ne muuttavat maailmamme. Maalaavat sen kuvat väreillään. Holtittomasti sohien, luoden sekalaista kuvaa.

Luo pelko meille sielunmaiseman jonka katot ovat korkeampia. Meret syvempiä, ja metsät sankempia. Sivulliset verokarhuja, jotka etsivät syyn meitä sakottaa kaikista virheistämme. Rakastajat paholaisia alastoman ihmiskehon varjoissa, ja lakanoiden laskoksissa. Se sielunmaisema on rikas. Niin täynnä mahdollisuuksia, että se vakuutta meille, on parempi pysyä turvassa, kuin elää.

Kankaaseen jää pensselin säikeitä. Väriä on liikaa, jotta se levittyisi yksityiskohdiksi. Vedot ovat impulsseja, uloshengitettyä vihaa. Se maisema on mustavalkoinen vailla koristeellisuutta. Se ei näytä metsää puilta, eikä pieniä puroja. Vain se kivinen polku joka repii kengättömiä jalkoja auki yhä uudelleen, muistuttaen meitä niistä samoista haavoista jotka parsimme kokoon kerta toisensa jälkeen.

Lavuaari täyttyy kilpaillen punaisesta, oranssista, ja keltaisesta. Valosta, jota rupiset sormet hellin vedoin taitavat kankaalle. Tämä maisema on täynnä auringonnousua, ja se saa jokaisen solun syttymään kirkkaammin kuin kiiltomato kesäyössä. Kerrankin joku vetää lujempaa ylös pimeydestä, kuin pimeyden kädet itse kiedottuina nilkkojen ympärille. Tarttuen sen kullanhohtoisiin käsiin raahaudut takaisin kivistä tietä vehreälle niitylle huomaamatta haavojen jättävää veristä vanaa. Sillä nyt sinut täyttää vain se tunne. Rakkaus.

Se valuu kaarta pitkin mukaillen jokaista muotoa. Pääsee loppuun, ja tippuu pisara kerrallaan ensin polvellesi. Niin hiljaa, ettet sitä huomaa. Se tarttuu jalan pohjaasi kävellessäsi, etkä vieläkään pysähdy sitä miettimään. Se on aina mukana. Pisara pisaralta. Kun yhtenä hetkenä huomaatkin kahlaavasi siinä. Suru on tulvinut kotiisi koputtaen, mutta sinä et kuunnellut. Ja nyt se vetää sinut virtaansa muistuttaen mitä on olla kuolevainen. Sinulle se ei ollut kunniavieras, sillä pelkäsit sen jäävän. Oli määräsi kuitenkin ymmärtää. Nähtävä maailma ammeen pohjalta juuri ennen viimeistä hengenvetoa, tietääksesi seuraavan arvon. Ja silloin sinut vedettiin pintaan.

Mutta ensimmäinen maisema muistuttaa sinua, että surun aalto tulee uudestaan. Sinä suljet silmäsi odottaessasi.

Verho

Joka kerta kun suljen silmäni, jokaisen sekunnin aikana, olet läsnä. Näen, tunnen, hengitän sinua.

Hiustesi tuoksu saa pienen hymyn karkaamaan suupieleeni.

Se on epätodellista. Olet siinä, käteni ulottuvilla, mutten saata koskea. Et kohtaa katsettani, kavahdat ajatusta.

Näen sen kuin sumeana verhona. Pelkosi. Se ei salli minun astua kynnyksen yli. Se peittää ikkunan sieluusi, ja sokaisee minut.

Kun sormesi liukuvat vihdoin sen kääntöpuolelle, ja raottavat sitä vain niin vähän, että saatan koskettaa. Koskettaa hetken sitä, mitä niin kovasti pelkäät. Suojelet.

Käännät kämmenesi ylöspäin, ja sormeni liukuvat ranteellesi. Ne kiertyvät ympäri, mutta eivät purista. Sillä tiedän, että seuraavaksi vedät kätesi pois.

Ja aamulla, olet taas poissa. Rutistat verhoa kuin katuen koskaan raottaneesi sitä.

Ja eräänä päivänä, kun käännät selkäsi, siirrän verhon sivuun.
Katson silmiisi. ”Rakastan sinua”.

Ja vihdoin, olen vapaa…olenko?

Hengitän syvään, käännyn ja kuiskaan; ”Hyvästi”.

Totuuden kosketus

Suljin silmäni. Se kaikki oli liikaa. Se värien loiste. Kuiskaukset, jotka kuuluivat lujempaa kuin katuja täyttävät siirenit ja liikenteen humina. Sipaisu, joka nostatti jokaisen karvani pystyyn. Sormesi matkalla kaulalta olalleni piirsi minuun ikuisen jäljen. Kun katson peiliin tänään, näen sen kuin kätesi olisi vasta eilen ollut siinä. Jokaisen nykäyksen. Epävarman henkäyksen. Puoliksi suljetut silmät. Ne jotka harhailivat aivan liikaa naurahtaessasi hetken käydessä liian hiljaiseksi.

Hymysi, joka ei erottunut kenestäkään muusta, paitsi minun silmissäni.
Se hymy, jonka luulin voivani pelastaa. Se hymy, joka muuttui tuskan väärentämäksi, ja veti minut mukanaan sinne missä jalkani eivät enää ylettäneet pohjaan.

Minä joka olin valehdellut koko elämäni.
Ei sillä väliä vaikka valehtelisin kaikille muille. Sinullekin. Sillä sinä näet lävitseni. Niinkuin minäkin näen sinun lävitsesi.

Mutta minä valehtelen itselleni. Niinkuin sinäkin.

Huusin, kunnes ääntä ei enää lähtenyt. Päätin, että huudan nyt. Enkä sitten enää koskaan. Kuinka voisinkaan enää tuntea, kun olen tuntenut itseni niin loppuun?

Oli aika rakentaa koti. Oli aika ottaa narut käsiin. Hallita. Tietää mitä tehdä. Haudata ne myrkylliset tunteet niin syvälle, etteivät ne koskaan enää kaataisi minua.

Mutta nyt kun käännyn, näen vain aavaa. Sumuista sielunmaisemaa. Kuinka eksyinkään? Tätäkö on onni? Kun ei satu, ei tunnu miltään.

Silloin pieni käsi koskettaa omaani. Yrittää saada tukea. Puristaa niin lujaa, ja sanoo silmillään; ”Äiti, näytä minulle tie.”

Ja sydämeni tulvii paikoiltaan. Voin valehdella hänelle, itselleni ja heille. Mutta sinulle? Sinulle en vastaa. Vielä. Sillä haluan vastata sinulle aina vain sydämelläni. Mutta ensin minun on kuuneltava sitä. Totuutta itsessäni.

Portti

fb_img_1476533130134

Pääsin ajatuksiisi vain silloin kun olit humaltunut.
Mietin, johtuiko se minusta vai viinin määrästä.
Sydämesi silmät suljit, muttet voinut olla kurkkimatta.
Silloin näin vilauksen.
Avunhuudon kuulin, hiljaisen pihauksen.
Se oli syy, miksi jaksoin yrittää oviesi avaamista aina vain uudestaan ja uudestaan väärillä avaimilla.

Ruosteisten porttiesi kyltteihin kirjoitit uusia kieltoja , jottei kukaan astuisi turmeltuneeseen mieleesi.
Luulen, että uskot ettei kukaan tietäisi, jos virität hymyn suupieleesi.
En halunnut luovuttaa, mutta viimeinen avain kun lukkoon katkeaa, on kai vain toivottava parempaa.

Kuulet muttet kuuntele. Turhaan perääsi kai huutelen. Oven alta kajastaa valoa, lämpöä, toivon kajoa. Mutta puhallat kynttilät ja hengität myrkyllistä savua. Olet yksin vielä aamulla.

Käännät selkäsi, mutta ojennat kätesi. Tartun siihen yhä uudestaan.
Suljet silmäsi, kuiskaat nimeni.
Valutan huuliltain hatarat toiveeni.
Pyydän, jää viereeni.