Avainsana: Mielenterveys

Light at the end of the tunnel

There was this one time he apologized. He said he shouldn’t hit me. He said he was sorry. He also told me that the most important thing is, that I shouldn’t make him mad. This would have never happened if I didn’t.

So I created a pattern. I became a person who obssesively diagnosed every move, facial expression, word, breath. I became a deep well, where I hid my every need. My every humain feeling. I became a walking detector, that always ended up in relationships where the red ligh had the brightest color.

I became a saviour who tried to save everyone else, when I should have saved myself.

I forgave everyone else, when I should have forgiven myself.

I became a hollow person, who couldn’t love. I became a girl trying to find love in someone else’s bed.

I was, and still am a woman who doesn’t know what intimacy is. It is beautiful. Like a rose. But it scares the hell out of me.

Because when a child supposed to clinge into their father’s arms for safety, but the father is the one to shelter yourself from, where do you go?

So I keep my distance. At least for now.

I was so obsessed to be loved, that I forgot to love myself.

And today. Let me tell you. I know love. I have found it within myself. It was always this close. Within me.
And I realized, I can’t find it in anyone else.

Knowing this, my soul has found a little fountain of peace.

I don’t know if I ever will be completely healed, but I know that I never believed I would become this powerful, loving, beautiful woman that I am. So for the first time waiting for tomorrow doesn’t scare the hell outta me.

Mieleni sirpaleet


Se iskee ensin käsiini. Tunnen kun puutuneisuus leviää sormista olkapäihin. Korvani kuulevat lauseiden sijaan enää pulppuavaa solinaa. Pistelevä tunne jäädyttää minut paikalleen, taistelemaan lihallisen kehoni hallinnasta.
Se on kuin tippuisi suohon. Jokaisen liikkeesi on oltava harkittu, että pääset kuiville. Vaan panikoidessa uppoat syvemmälle, ja väsyessäsi kuva ympärilläsi hämärtyy.

Nojaan kylmään hellaan. Huoneenlämpöinen ilma ympärilläni tuntuu painavalta, ja mieleni täyttyy läpitunkevilla ajatuksilla. Metallisella tiskipöydällä lojuvat sakset leikkaavat mieltäni kuin huutaen; ”Rankaise. Rankaise. Rankaise. Lopeta se.”
Mieleni ei ole koskaan näin tyhjä. Paitsi silloin kun sen täyttää vain yksi käsky. Tarve rankaista. Katkaista ketju, joka sitoo minut puolustuskyvyttömäksi.

Tylsien saksien terät raapivat lihaa. Kivun piti vapauttaa minut. Kaiken piti olla pian ohi, mutta ajatukseni hämärtyvät entisestään. Silmäni ovat taas vetäneet sumuisen verhon tämän-, ja toisen todellisuuden välille.

Karhea vallilan muovimatto pistelee poskeani. Lihakseni supistelevat hallitsemattomasti, eikä minulla ole yhtäkkiä voimia tarrata polviini, ja vetää niitä rintaani vasten. Ovatko silmäni auki, vai kiinni. Sitä en tiedä. Tässä todellisuudessa se on kai yhdentekevää, sillä näen sen hämärän huoneen. Suljin silmäni, tai avasin ne.

Huone on tyyni. Tomuinen. Ikkunan edessä on läpikuultava vaaleanlila verho. Laventelin värinen. Lakanat ovat kirjavat, ja katonrajaan ulottuva kerrossänky on vaaleaa puuta. Tyttö jonka silmin nyt katson, makaa jähmettyneenä ahtaan huoneen nurkkaan ängetyllä leveällä sängyllä. Kuin diaesityksessä, jonka väliin on eksynyt vääriä kuvia, putoan takaisin vallilan matolle. Kirkkaan kattokruunun alle. Räpäytän silmiäni, disasarja jatkuu, ja laventelinen verho hämärtää taas huonetta, jossa makasin yli vuosikymmen sitten.

Makasin siinä. Puolikyljelläni. Tuntien painostuksen koko kehossani. Koskemattomuudessani, joka oli mennyttä.

Kosketit minua käsilläsi, mutta mieleni oli se, jonka pakotit palasiksi, ja niitä yritän nyt koota. Ne palaset raapivat ja repivät niin, että pelkään vuotavani kuiviin.

Ja vuodankin, tuskaa, pelkoa. Sitä tuskaa, joka on kuristanut minua kaikki nämä vuodet. Hiljaa tukehduttaen. Kuitenkaan näyttäytymättä. Nyppien hiuksen kerrallaan. Nyt se on tarttunut kuontalooni molemmin käsin, repien, ja retuuttaen.

Se tuska valitsi tulla ulos nyt. Punaiselle karhealle matolle. Vai olinko kyllin vahva kohtaamaan ne palaset, jotka se pieni tyttö sulki niin syvälle mieleensä, että niistä tuli hämäriä kuvia. Unia. Varjoja nurkissa.

Ne palaset, jotka pieni tyttö sanoi, ja unhoitti. ”Isi satutti tänne.”

Ne sirpaleet, jotka unohtuivat kaikiksi näiksi vuosiksi, mutta olivat liian teräviä jäädäkseen unholaan. Siihen asti, kunnes toisen miehen kosketus sai minut kavahtamaan ja kakomaan. Muistamaan. Tuntemaan. Palaset, sirpaleet. Vuotavat tunteet, muistot, ja verivana. Viimeinen, vaiko ensimmäinen henkäys?

Tule lähelle, mutta älä koske.

Silloin et koskenut minuun. Kykenemättömyyteni liikkua ei johtunut kivusta. Eikä käsistäsi jotka puristivat, vaan jäisestä läpitunkevasta katseesta. Sanoista, jotka eivät jättäneet minulle muuta vaihtoehtoa kuin seisoa paikallani. Sanoista, jotka käskivät minut sulkemaan oven, josta yritin poistua.

Sinä iltapäivänä et taaskaan muistanut mitä olimme sopineet. Koputin oveesi vain vähän kahvan yläpuolelta. En vielä silloin ylettynyt kovin korkealle kurottamatta.

En muista sanoitko ”sisään”, vai avasinko oven odottamatta. Nostettuani katseeni, jäädyin ikuisuudelta tuntuvaksi sekunniksi paikoilleni. Hengitystä pidättäen, sydän kurkussa olin sulkemassa ovea. Mieleni täytti vain ajatus juoksemisesta mahdollisimman kauas siitä huoneesta.

Ennen kuin ovi naksahti kiinni, vaativa kätesi tarttui siihen, ja sanat pysäyttivät minut matkallani.

”Seis. Mitä asiaa?”

Haluamatta kääntyä, vastasin selin. ”Ei mitään”. Askeleeni oli liukumassa jo kohti keittiötä. Millään muulla ei ollut nyt väliä, kuin sillä että pääsisin pois. Mikä tahansa tässä maailmassa saisi odottaa.

Askeleeni pysähtyi taas. Vain metrin päässä raottavasta ovesta, kun jäädytit minut taas selkäpiitäni myöten paikalleni.

Lyhyt ja ytimekäs käsky ei jättänyt minulle vaihtoehtoja. ”Sulje ovi perässäsi”.

Suljin puisen oven, jonka metallikahva ei tuntunut lainkaan viileältä. Katseeni pysytteli maassa. Silti kuva naisesta päälläsi pysyi mielessäni.

”Mitä asiaa?”. Kysyit toistamiseen.

Hengitin syvään. Et saanut selvää. Minun oli katsottava sinuun. Esitin taas kysymyksen. Hikinen nainen pyyhki otsallaan helmeileviä pisaroita ja liikehti hermostuneesti sylissäsi. Käskit hänen jatkaa, mutta hänen liikkeensä hidastui.
Pyysit minua toistamaan.
Toistin vielä kerran kysymykseni. Nainen piiloutui rastojensa taa. Punasteli. Mutta kätesi kertoivat tälle sanattomasti ettei hänellä ollut lupaa liikkua.

Vastasit viipyillen, kylmä virne kasvoillasi. Halusit aina katsoa minua silmiin. Keinolla millä hyvänsä. Etsitkö sieltä jotain, mikä tuntui sammuvan omistasi?

Hämärä kuva uljuu mielessäni. Pyyhe, nainen joka kierähtää hitaasti kyljelleen, suojellen siveyttään. Katseeni maassa paljaalta olemukseltasi pakoillen.

Lupaat että saan poistua. Liikun kohmeisesti. Tätä ovea en avaa enää koskaan.

Olisin sulkenut omanikin, muttet suostunut hankkimaan sellaista minulle.

Yli kymmenen vuoden päästä yritän koota paloja oven takana, jonka suljin visusti.

Paloja naisesta, jonka näen suttuisesta peilistä. Naista joka heräsi aamuun, jolloin nautinto muuttuu hetkessä lohduttomaksi itkuksi ja tyhjyydeksi, ja joka sai pelkäämään omaakin kosketusta.

Aamuun, jolloin heränneet muistot veivät kyvyn kietoutua ja humaltua väreilevästä tunteesta.

Mihin nyt pakenisin kun sylistä on tullut ansa, ja nautinnosta syvin mustuus?

”Et sinäkään saa lyödä isääsi!”

Huusit nimeäni. Kävelin vastahakoisesti keittiöön. En nauttinut kanssakäymisestä kanssasi koskaan, mutta nyt kuulin äänestäsi että jotain oli vialla.

Hieroit kasvojasi hermostuneesti hitain liikkein. Vedit henkeä hampaidesi välistä. Ne kirskuivat. Muutoksen saattoi nähdä, kun silmäsi aukesivat taas uudestaan.
Näin sen, mitä ei enää ollut. Ja vaikka kuinka etsin, oli se kadonnut tuon katseeseesi ilmestyneen kalvon taakse.

Vartaloni jokainen lihas jähmettyi. Jokainen aistini valmistautui toimimaan. Jokainen soluni kiirehti viemään minut sinne, missä kipu on kestettävissä.

Nyt minua vastassa oli vain jokin joka tunki lävitseni. Jokin joka huokui silmistäsi niin, että melkein tunsin sen siinä missä seisoin.

Kädessäsi heilui keltainen kääre, jonka olit juuri nostanut roskiksesta.
”Mikä tämä on?” Odotit vastaustani ravistellen kääröä edessäni.
Vastasin sarkastisesti kysymykseesi. ”Suklaan käärepaperi”. Mitä muutakaan oikeastaan olisin vastannut?

Kohennat ryhtiäsi. ”Kaksisataa grammaa? Oletko sä tosissasi? Kaksisataa grammaa!!! Veditkö tämän naamaasi kerralla???Eikä ole edes karkkipäivä!!!”.

Vastasin jotain mumisten. Vaihtelit painoa jalalta toiselle, kunnes heitit kääreen takaisin roskikseen. ”Meillä on lauantaisin karkkipäivä”.

”Tiedätkö, sinun ei pitäisi suututtaa minua”.

Kantapääsi isku osuu lanteelleni nopeammin kuin osasin odottaa. Lattia pysäyttää vartaloni tylysti, ja selkäni kaartuu kivusta. Hengitän, mutten kerkeä nousemaan, sillä olet jo tarttunut hiuksiini. Otteesi pureutuu syvemmälle kuontalooni ja olen helpottunut ettei käytävällä ole mattoa. Raahautuminen muovilattiaa vasten on paljon kivuttomampaa. Tarraudun vaistonmukaisesti käsiisi hellittääkseni vetoa päänahassani. Vauhti kiihtyy, etkä päästäkään irti.
Kavahdan kivusta, ja irrotan käteni käsistäsi kun tunnen kynnyksen alaselässäni. Rimpuilen parhaani mukaan sen yli, ja lysähdän eteisen karhealle matolle. Nyt raahaat minua vain hiusteni varassa, kun suojaudun kengiltä ja pikkukiviltä.
Vihdoin päästät irti. Se hetken helpotus. Arvot seuraavaa liikettäsi ja minä hengitän, kunnes tunnen paineen nilkassani.
Raivo suo sinun lennättää minua kevyesti puisissa natisevissa portaissa joita pitkin raahaat minua ylös noin kolmekymmentä askelta.

Matka ylös käy porras portaalta, joita en kuvitellut tulevani ylös tällä tavalla. Puolessa välissä on ikkuna, jonka lautaan tartun rimpuillakseni. Riuhtaiset lujempaa, ja revit minut viimeiselle askelmalle asti. Kompuroin pystyyn, mutten saa suoristettua selkääni ennenkuin peruutat luotani, tukeudut seinään ja potkaiset kylkeeni.

Muovinen kilinä hidastaa matkaani maahan repiessäni oviverhon mukanani. Halkeilleet pastellinväriset kimallekoristeet pistelevät allani. Nousen ylös vaikka vapisen kivusta.

Kävelet eteeni verhon irti repeytyneestä kolosta, ja otat taas vauhtia. Yritän väistää, mutta seuraava osuma tulee liian nopeasti.
Hengitykseni salpautuu, kun törmään puiseen kulmaan. Sängyksi veistetyn puun lohkeaminen rasahtaa lähes korvia vihlovasti. Tästä en enää nouse. En kykene kuin haukkomaan henkeäni maatessani kyljelläni metrisen puulohkareen päällä. Silmissäni vilistävät valot, ja päässäni vihloo betoniseinän syleily.

Aika oli kadonnut, enkä tiennyt miten päädyin lattialle. Siinä minä makasin, kunnes hengitin taas vapaammin. Olet katsellut vierestä, mutten muistanut sinua kivultani.
Puhut jotain, ja tartut käsiini. Käännät minut selälleni. Minä rimpuilen kuin henkeni edestä. En halua, että kosket minuun enää koskaan.
Hetken saattaisi luulla, ettet saa pidettyä minua. Niin paljon minä kosketustasi kavahdan.

”RAUHOITU!”.

Satakiloinen fysiikkasi vie voiton, ja istut lanteilleni. Käteni iskeytyvät mattoon, ja ranteideni verenkierto vaikeutuu painaessasi ne kasvojeni sivuille. ”RAUHOITU!”. Otteesi on kova, ja minä olen aivan auki allasi.

Täysin kykenemättömänä liikkumaan yrityksistäni huolimatta, käännän katseeni niin kauas sinusta kun voin. Monotoninen hokemisesi muuttaa vaatimustaan. ”KATSO MINUA SILMIIN!”

En vastaa. Rutistan vain silmäni entistä tiukemmin kiinni. Huudat niin, että poskeni kostuu syljestäsi. Et päästä irti, ennenkuin katson sinua silmiin.

Niin lupaat. Ja jopa itsepäsyyteni yli haluan vain päästä pois luotasi. Käännän pääni ja kohtaan katseesi. Pakotan silmäni auki, vaikka huudat niin, että sylkesi tuntuu verkkokalvojeni pinnassa.

Ranteeni puristuu niin tiukasti vasten mattoa, että saa minut melkein unohtamaan kivun lonkassani.

Vapiseva ääni rikkoo kaiken. Se parkaisee vielä kaksi kertaa nimesi, ennenkuin räpyttelet silmiäsi.

Käteni vapautuvat vihdoin. Veri kiertää. Pöräytän ranteitani. Olet havahtunut, ja katsot oviaukkoon. Nainen seisoo siinä vapisten. Ensimmäisen kerran.

Viha valtaa minut, ja ennnenkuin huomaankaan, hädintuskin poskesi kokoinen käteni jumahtaa leukaperiisi.

Säpsähdät, muttet katso minua enää silmiin. Nouset ylös naisen huutojen säestämänä. Nämä huudot eivät ole enää sinulle.

”Et sinäkään saa lyödä isääsi!”.

Alat kivuta jo portaita alas, mutta ennenkuin tuo noita-akka kääntyy kannoillaan perääsi, sähisen hänet lähes kyyneliin.

Hän ei osannut vastata kymmenvuotiaalle, kuka hän oli tätä moralisoimaan.

Eikä hän enää koskaan vapissut oviaukossa.

Keräsin halkeilleet muovinpalat ja irrotin rikkinäisen verhon oviaukosta.

Tasapainotin lohjenneen puupalan huoneen nurkkaan, ja keräsin puunsäleet patjaltani.

Vaikka en nukkunut vasemmalla kyljelläni viikkoihin, minua harmitti oviverho eniten. Nyt sinun olisi vielä helpompi tirkistellä.

Matkustajana mielessäni.

-Minun silmäni, vaiko vierestä seuraajan?-

Todellisuudessa puhut tavalliseen tapaasi. Makaan sängyllä selin, ja kuuntelen kertomuksiasi. Huoneen oikeassa nurkassa on koko seinän korkuinen ikkuna, jota peittää osin pitkä verho. Ennenpitkää tajuan, etten ole kuullut sinua moneen minuuttiin.
Puhut, mutta ainot asia, joka vie huomioni, on tunne siitä, että jollain muullakin on minulle asiaa.

En halua sanoa mitään, sillä jopa sinä pitäisit minua hulluna, jos sanoisin että täällä on joku muu. Etkö pitäisikin?

Se alkaa sormista, kihelmöi. Turruttaa…niin kylmä. Pistelevät ja kuohuvat tuntemukset ryöppyävät pian kaikkialle, kunnes tunnen enää pelkkää kylmää. Niin kylmää, että vapisen.

Jossain välissä olet noussut istumaan sängyllesi, ja kohdistanut huomiosi minuun.

Yritän taistella sitä vastaan, mutta se on liian intensiivistä. Äänesi väri on muuttunut. Siitä kuuluu huoli. Vakuutan, että kaikki on hyvin. Kuitenkin, minun on niin kylmä…
Tarjoat peittoa, ja tuot vierelleni lasin vettä.

Mutta ei täällä ole kylmä. Yli kaksikymmentäasteinen espanjan aurinko on vastikään laskenut, ja papukaijat ovat hiljentyneet.

Mutta tämä kylmä, se tulee sisältä. Sanon täristen.

Raajojeni kihelmöinti on poissa. Nyt tunnen vain jännittyneisyyttä. Niin voimakasta, kuin se olisi kiristyvä jousi, joka nostaa sitä kuin itsestään. Taistelen sitä vastaan, ja nousen sängyn reunalle istumaan. Seuraat minua herkeämättä asettuen eteeni istumaan. Vaadit minua kertomaan, mitä tapahtuu.

Sanon, etten minä tee tätä. Puristan käsiäni nyrkkiin sitä enemmän, kun tunnen niiden pakottavan liikkeen. Katson sinua hämmennyksen ja pelon vallassa, ja päästän irti hetkeksi. Jännite kirpoaa, ja kokoaa itsensä taas uudestaan. Vain kirvotakseen yhä uudelleen ja uudelleen saaden raajani liikehtimään holtittomasti.

Jännite leviää kaikkialle. Jokainen lihakseni supistuu viimeisen säikeensä voimalla. Selkäni kartuu, niskani kääntyy taakse jättäen kaulani avoimeksi, ja lakanat rypistyvät kantapäideni pureutuessa kovaan patjaan.

Yhä uudelleen, tunnen kontrollin valuvan kehoni jokaisesta kolkasta, kun kouristan kerta toisensa jälkeen.

Suustani kuuluu pihahdus, tukahdutettu huuto, kuin kivusta, mutta minua ei satu. Vain se kylmyys…
Pystyn hädintuskin havaitsemaan katseesi tämän sumun läpi, mutta taistelen kuullakseni sinut.

”Kerro…anna sen tulla!” sanot, ja tunnen katoavani tajuntani nurkkaan. Menettäväni viimeisenkin kontrollini.

Sieltä, minä kuuntelen niitä sanoja. Ne tulevat suustani hysterian kompastuttamina. Yhtenä virtenä, sekalaisina.

”Anteeksi, miksi…Anteeksi, anteeksi, anteeksi…”

”Se en ole minä…”
Taistelen sanoakseni. Ja vajoan taas. Se on niin painava.

Minä näen. Näen tämän huoneen, mutta sen kultaiset laatat sumenevat tajunnastani. Minä kuulen, kuulen sanani, mutta minä en sano niitä.
Ne pakottuvat huuliltani, mutta minä en tarkoita niin.

Seuraan sivuroolista, kuin lasin läpi katsoen. Kuitenkin, tunnen jokaisen nykäyksen, vilunväreen, kouristuksen ja…tunteen.

Niin vahvan. Surun, pelon ja yksinäisyyden. Sen kaiken, joka kulminoituu nyt teatraaliseksi itkuksi, jonka tuloksena kyyneleet kastelevat virtoinaan kasvoni. Ne kyyneleet, jotka eivät kuulu minulle. Mikään tästä ei kuulu minulle…mutta tässä minä makaan, en ole enää läsnä tässä maailmassa, sillä lihallinen olemukseni on nyt vain minun sivusta seurattavissani.

Kohta näkökentääni täyttää väreilevä pinta. Tumma, sininen, hyytävä. Vesi on se joka minua ympäröi. Väreilevän pinnan rikkoo käsivarsi, joka hapuilee kaulalleni. Se ei kisko minua pois täältä kylmästä hapettomasta massasta. Se työntää minua syvemmälle. Niin kauan, että minun on haukottava, vaikka tiedän että keuhkoni täyttyvät vedestä.

Kerta toisensa jälkeen vedän keuhkoni täyteen, enkä saa happea. Vain painava massa täyttää ne. Yskin tuota näkymätöntä massaa, mutta tässä kultaisessa huoneessa oleva valtameri on kaukana siitä todellisuudesta jossa sinä olet. Pitämässä kädestäni, kun kirjaimellisesti hukun omaan mieleeni.

Kauanko se kesti, en tiedä, mutta kun olin haukkonut henkeni edestä, tuntenut kuinka kehoni oli käyttänyt viimeisenkin ponnistuksensa, minä soljuin.

Kylmässä. Mutta pehmeässä. Siinä tietoisuudessa, kun tietoisuutta ei enää ole. On vain tyhjää. Ja valo.

Täällä on taas kultaista. Näen sinut juuri niin tarkasti kuin muistinkin, ja sumu on poissa.

Sieluni peili sinussa.

-Syvä kuin suo, pelastus jossain sen uumenissa-

Keskustelu vie mukanaan. Rakastan sitä, miten voimme puhua kaikesta.
Sitä rauhan ja turvan tunnetta kun näen silmistäsi että otat kaiken vastaan kuin se olisi osa sinua, niinkuin minuakin.

Kun näen sinun taistelevan vastaan sitä mikä kadottaa lattian jalkojesi alta, tunnen suunnatonta tarvetta suojella sinua.
Otan kädestäsi, ettet tippuisi, ja huomaan, ettei minunkaan allani ollut koskaan tämän suon yli kulkevien piilipuiden leveämpää polkua. Askel harhaan ja se imee minua sisäänsä.

Silti, en osaa sanoa kumpi meistä suojelee toista enemmän. Ehkä sillä ei ole väliä, sillä pelastamme toinen toisemme kerta toisensa jälkeen pelkäämättä sukeltaa niin syvälle, että suunta ylöspäin katoaa.

Mutta olemme oppineet pidättämään hengitystä. Ja vaikka tunsin hukkuneeni, olen tässä, ja hengitän vahvemmin kuin koskaan.

Sen suon, joka meitä syleilee, on tultava osaksi meitä, ja meidän on opittava avaamaan silmämme sen pimeimmissä kolkissa, jottei se enää koskaan saa meitä sulkemaan niitä pelosta. Sillä se ei voi meitä tappaa. Vain, jos lopetamme taistelun.

Four seasons of mind.

Ne muuttavat maailmamme. Maalaavat sen kuvat väreillään. Holtittomasti sohien, luoden sekalaista kuvaa.

Luo pelko meille sielunmaiseman jonka katot ovat korkeampia. Meret syvempiä, ja metsät sankempia. Sivulliset verokarhuja, jotka etsivät syyn meitä sakottaa kaikista virheistämme. Rakastajat paholaisia alastoman ihmiskehon varjoissa, ja lakanoiden laskoksissa. Se sielunmaisema on rikas. Niin täynnä mahdollisuuksia, että se vakuutta meille, on parempi pysyä turvassa, kuin elää.

Kankaaseen jää pensselin säikeitä. Väriä on liikaa, jotta se levittyisi yksityiskohdiksi. Vedot ovat impulsseja, uloshengitettyä vihaa. Se maisema on mustavalkoinen vailla koristeellisuutta. Se ei näytä metsää puilta, eikä pieniä puroja. Vain se kivinen polku joka repii kengättömiä jalkoja auki yhä uudelleen, muistuttaen meitä niistä samoista haavoista jotka parsimme kokoon kerta toisensa jälkeen.

Lavuaari täyttyy kilpaillen punaisesta, oranssista, ja keltaisesta. Valosta, jota rupiset sormet hellin vedoin taitavat kankaalle. Tämä maisema on täynnä auringonnousua, ja se saa jokaisen solun syttymään kirkkaammin kuin kiiltomato kesäyössä. Kerrankin joku vetää lujempaa ylös pimeydestä, kuin pimeyden kädet itse kiedottuina nilkkojen ympärille. Tarttuen sen kullanhohtoisiin käsiin raahaudut takaisin kivistä tietä vehreälle niitylle huomaamatta haavojen jättävää veristä vanaa. Sillä nyt sinut täyttää vain se tunne. Rakkaus.

Se valuu kaarta pitkin mukaillen jokaista muotoa. Pääsee loppuun, ja tippuu pisara kerrallaan ensin polvellesi. Niin hiljaa, ettet sitä huomaa. Se tarttuu jalan pohjaasi kävellessäsi, etkä vieläkään pysähdy sitä miettimään. Se on aina mukana. Pisara pisaralta. Kun yhtenä hetkenä huomaatkin kahlaavasi siinä. Suru on tulvinut kotiisi koputtaen, mutta sinä et kuunnellut. Ja nyt se vetää sinut virtaansa muistuttaen mitä on olla kuolevainen. Sinulle se ei ollut kunniavieras, sillä pelkäsit sen jäävän. Oli määräsi kuitenkin ymmärtää. Nähtävä maailma ammeen pohjalta juuri ennen viimeistä hengenvetoa, tietääksesi seuraavan arvon. Ja silloin sinut vedettiin pintaan.

Mutta ensimmäinen maisema muistuttaa sinua, että surun aalto tulee uudestaan. Sinä suljet silmäsi odottaessasi.

Peili

Kuuma vesi höyrystyy. Se tekee peilistä sumuisen. Kuin ikkunan. Maiseman jota en näe.
Pyyhin pintaa, joka kirkastuu hetkeksi. Saatan nähdä utuisen katseeni. Epämääräisen kuvan itsestäni. Juuri ennenkuin kerkeän tarkentamaan kuvaa, on kädestäni jäänyt jälki peittynyt taas sumun verhoon.

Jos avaisin oven, haihtuisi sumu ympäröivään ilmaan. Lakkaisi pyörimästä ympärillä estäen minua näkemästä. Vaan käteni tärisee kahvalla.

Huudan oven läpi. Tiedän, että siellä on joku, mutta kukaan ei vastaa. Tunnen paineen ovea vasten.

En tiedä, painaako hahmo sitä kiinni vaientaakseen minut, vai yrittääkö se kuulla paremmin.

Pudotan pyyhkeen mustaksi lakattujen varpaideni ympärille. Välittämättä siitä, kuinka sen reunat kastuvat kauttaaltaan.
Kuulen oven narinan, astun askeleen taakse.
Käden liukuvan sitä vasten. Kuiskauksen.

Minut on kuultu.

Riuhtaistessani valkoisen suihkuverhon eteeni, kiinnike kimpoaa seinästä lattialle, kun liukastelen takaseinää vasten.

Käperryn kaakelilattialle, ja potkaisen kiinnikkeen verhon ali toiselle puolelle.

Nojaan pääni viileää pintaa vasten. Hengitän äänettömästi, hitaasti, kuin kipinöitä. Peläten, että ne polttavat osuessaan keuhkojeni seinämiin.

Puhallan ulos katkonaisesti, ja tunnen polttavien norojen valuvan silmäkulmistani, sekoittuen kylmiin pisaroihin jotka helmeilevät ihollani.

Sekoitan kämmenilläni tuskan todisteet, kuin osaksi hiuksistani valuvaa virtaa.

Tunnen vartaloni jokaisen kolkan. Kuin kaikki olisi vilisevää kuvaa. Kuin jokainen kohta kehostani eläisi oma elämäänsä, kihelmöisi. Kuin sähkö kulkisi tasaisesti lävitseni, minun tietämättä sen lähdettä, ja sitten valuisi viemäriin.

Haluan ravistella sen pois. Sen kuohuvan tunteen. Sen, mitä en osaa enää edes nimetä.

Se, joka tulee aina uudestaan. Se, jonka olen oppinut tukahduttamaan, mutta joka aina löytää tiensä ja päihittää minut.

Se, joka ensin saa minut kuiskaamaan. Sulkemaan silmäni, niin etten jaksa enää avata niitä. Pelkäämään seuraavaa askeltani. Pelkäämään jokaista silmäparia joka kohtaa minut matkallaan. Jokaista kosketusta joka hapuilee iholleni.
Jokaista kosketusta, joka saa minut tuntemaan. Tuntemaan kaipuuta. Kaipuuta sitä lämpöä kohtaan, jota en tunnu löytävän kenessäkään. Vai puuttuuko se sittenkin minusta?
Minusta joka hyljin sitä, kuin se olisi se myrkky joka saa minut lamaantumaan.

Ja siinä se on. Se, joka vie minut sumuun. Se jota ei voi pyyhkiä peilistä. Se, mikä vie minut aamuun, joka ei tule odottamalla.

Ja kun olen maannut siinä tarpeeksi kauan, herään säteisiin jotka tunkevat verhon ja suljettujen luomieni lomasta. Luomien, joiden luulin olleen jo sinetöity sulkeutumaan.

Ne tunkeutuvat niin syvälle, että täyttävät minut kokonaan.

Enää en nukahda väsymykseen. Enää en katso sumuista ikkunaa. Nyt katson itseäni suoraan silmiin. Vaikka yritän sulkea oven, en malta olla kurkkimatta raosta, jonka jätän.

En halua olla tässä huoneessa. En halua olla tässä sumussa. Haukon henkeä välittämättä kipinöistä ja huudan niin että ääneni pettää.

En halua sulkea silmiäni jotka ovat olleet niin kauan pimeässä. Valon määrä huuma minut…tunnen. Euforiaa.

Turta, on nyt tulta. Vihaa, itkua, iloa ja itsevarmuutta.
Sekalainen tunneskaala.
Seksuualista ja maskuliinista raivoa joka ajaa mieltäni kuin repien kaiken sen tieltä.

Empatia, hellyys, rakkaus. Ne kirosanat jotka sytyttävät nyt vihan silmissäni ja saavat minut tuntemaan itseni heikoksi. Ne, joita kohtaan tunnen nyt vihaa, ovat niitä jotka minut saivat hengittämään katkonaisesti ja laskemaan katseeni.

Niitä minä vihaan nyt eniten, vaikka vielä äsken katsoin niitä kaiholla ja toivolla.

Ja siinä minä kiidän kuin veneessä, niin nopeasti, etten saata sivellä kädelläni veden pintaa. Kunnes taas lauhtuu, ja löydän itseni sumuisesta poukamasta.