Avainsana: dissosiaatiohäiriö

Mieleni sirpaleet


Se iskee ensin käsiini. Tunnen kun puutuneisuus leviää sormista olkapäihin. Korvani kuulevat lauseiden sijaan enää pulppuavaa solinaa. Pistelevä tunne jäädyttää minut paikalleen, taistelemaan lihallisen kehoni hallinnasta.
Se on kuin tippuisi suohon. Jokaisen liikkeesi on oltava harkittu, että pääset kuiville. Vaan panikoidessa uppoat syvemmälle, ja väsyessäsi kuva ympärilläsi hämärtyy.

Nojaan kylmään hellaan. Huoneenlämpöinen ilma ympärilläni tuntuu painavalta, ja mieleni täyttyy läpitunkevilla ajatuksilla. Metallisella tiskipöydällä lojuvat sakset leikkaavat mieltäni kuin huutaen; ”Rankaise. Rankaise. Rankaise. Lopeta se.”
Mieleni ei ole koskaan näin tyhjä. Paitsi silloin kun sen täyttää vain yksi käsky. Tarve rankaista. Katkaista ketju, joka sitoo minut puolustuskyvyttömäksi.

Tylsien saksien terät raapivat lihaa. Kivun piti vapauttaa minut. Kaiken piti olla pian ohi, mutta ajatukseni hämärtyvät entisestään. Silmäni ovat taas vetäneet sumuisen verhon tämän-, ja toisen todellisuuden välille.

Karhea vallilan muovimatto pistelee poskeani. Lihakseni supistelevat hallitsemattomasti, eikä minulla ole yhtäkkiä voimia tarrata polviini, ja vetää niitä rintaani vasten. Ovatko silmäni auki, vai kiinni. Sitä en tiedä. Tässä todellisuudessa se on kai yhdentekevää, sillä näen sen hämärän huoneen. Suljin silmäni, tai avasin ne.

Huone on tyyni. Tomuinen. Ikkunan edessä on läpikuultava vaaleanlila verho. Laventelin värinen. Lakanat ovat kirjavat, ja katonrajaan ulottuva kerrossänky on vaaleaa puuta. Tyttö jonka silmin nyt katson, makaa jähmettyneenä ahtaan huoneen nurkkaan ängetyllä leveällä sängyllä. Kuin diaesityksessä, jonka väliin on eksynyt vääriä kuvia, putoan takaisin vallilan matolle. Kirkkaan kattokruunun alle. Räpäytän silmiäni, disasarja jatkuu, ja laventelinen verho hämärtää taas huonetta, jossa makasin yli vuosikymmen sitten.

Makasin siinä. Puolikyljelläni. Tuntien painostuksen koko kehossani. Koskemattomuudessani, joka oli mennyttä.

Kosketit minua käsilläsi, mutta mieleni oli se, jonka pakotit palasiksi, ja niitä yritän nyt koota. Ne palaset raapivat ja repivät niin, että pelkään vuotavani kuiviin.

Ja vuodankin, tuskaa, pelkoa. Sitä tuskaa, joka on kuristanut minua kaikki nämä vuodet. Hiljaa tukehduttaen. Kuitenkaan näyttäytymättä. Nyppien hiuksen kerrallaan. Nyt se on tarttunut kuontalooni molemmin käsin, repien, ja retuuttaen.

Se tuska valitsi tulla ulos nyt. Punaiselle karhealle matolle. Vai olinko kyllin vahva kohtaamaan ne palaset, jotka se pieni tyttö sulki niin syvälle mieleensä, että niistä tuli hämäriä kuvia. Unia. Varjoja nurkissa.

Ne palaset, jotka pieni tyttö sanoi, ja unhoitti. ”Isi satutti tänne.”

Ne sirpaleet, jotka unohtuivat kaikiksi näiksi vuosiksi, mutta olivat liian teräviä jäädäkseen unholaan. Siihen asti, kunnes toisen miehen kosketus sai minut kavahtamaan ja kakomaan. Muistamaan. Tuntemaan. Palaset, sirpaleet. Vuotavat tunteet, muistot, ja verivana. Viimeinen, vaiko ensimmäinen henkäys?

”Et sinäkään saa lyödä isääsi!”

Huusit nimeäni. Kävelin vastahakoisesti keittiöön. En nauttinut kanssakäymisestä kanssasi koskaan, mutta nyt kuulin äänestäsi että jotain oli vialla.

Hieroit kasvojasi hermostuneesti hitain liikkein. Vedit henkeä hampaidesi välistä. Ne kirskuivat. Muutoksen saattoi nähdä, kun silmäsi aukesivat taas uudestaan.
Näin sen, mitä ei enää ollut. Ja vaikka kuinka etsin, oli se kadonnut tuon katseeseesi ilmestyneen kalvon taakse.

Vartaloni jokainen lihas jähmettyi. Jokainen aistini valmistautui toimimaan. Jokainen soluni kiirehti viemään minut sinne, missä kipu on kestettävissä.

Nyt minua vastassa oli vain jokin joka tunki lävitseni. Jokin joka huokui silmistäsi niin, että melkein tunsin sen siinä missä seisoin.

Kädessäsi heilui keltainen kääre, jonka olit juuri nostanut roskiksesta.
”Mikä tämä on?” Odotit vastaustani ravistellen kääröä edessäni.
Vastasin sarkastisesti kysymykseesi. ”Suklaan käärepaperi”. Mitä muutakaan oikeastaan olisin vastannut?

Kohennat ryhtiäsi. ”Kaksisataa grammaa? Oletko sä tosissasi? Kaksisataa grammaa!!! Veditkö tämän naamaasi kerralla???Eikä ole edes karkkipäivä!!!”.

Vastasin jotain mumisten. Vaihtelit painoa jalalta toiselle, kunnes heitit kääreen takaisin roskikseen. ”Meillä on lauantaisin karkkipäivä”.

”Tiedätkö, sinun ei pitäisi suututtaa minua”.

Kantapääsi isku osuu lanteelleni nopeammin kuin osasin odottaa. Lattia pysäyttää vartaloni tylysti, ja selkäni kaartuu kivusta. Hengitän, mutten kerkeä nousemaan, sillä olet jo tarttunut hiuksiini. Otteesi pureutuu syvemmälle kuontalooni ja olen helpottunut ettei käytävällä ole mattoa. Raahautuminen muovilattiaa vasten on paljon kivuttomampaa. Tarraudun vaistonmukaisesti käsiisi hellittääkseni vetoa päänahassani. Vauhti kiihtyy, etkä päästäkään irti.
Kavahdan kivusta, ja irrotan käteni käsistäsi kun tunnen kynnyksen alaselässäni. Rimpuilen parhaani mukaan sen yli, ja lysähdän eteisen karhealle matolle. Nyt raahaat minua vain hiusteni varassa, kun suojaudun kengiltä ja pikkukiviltä.
Vihdoin päästät irti. Se hetken helpotus. Arvot seuraavaa liikettäsi ja minä hengitän, kunnes tunnen paineen nilkassani.
Raivo suo sinun lennättää minua kevyesti puisissa natisevissa portaissa joita pitkin raahaat minua ylös noin kolmekymmentä askelta.

Matka ylös käy porras portaalta, joita en kuvitellut tulevani ylös tällä tavalla. Puolessa välissä on ikkuna, jonka lautaan tartun rimpuillakseni. Riuhtaiset lujempaa, ja revit minut viimeiselle askelmalle asti. Kompuroin pystyyn, mutten saa suoristettua selkääni ennenkuin peruutat luotani, tukeudut seinään ja potkaiset kylkeeni.

Muovinen kilinä hidastaa matkaani maahan repiessäni oviverhon mukanani. Halkeilleet pastellinväriset kimallekoristeet pistelevät allani. Nousen ylös vaikka vapisen kivusta.

Kävelet eteeni verhon irti repeytyneestä kolosta, ja otat taas vauhtia. Yritän väistää, mutta seuraava osuma tulee liian nopeasti.
Hengitykseni salpautuu, kun törmään puiseen kulmaan. Sängyksi veistetyn puun lohkeaminen rasahtaa lähes korvia vihlovasti. Tästä en enää nouse. En kykene kuin haukkomaan henkeäni maatessani kyljelläni metrisen puulohkareen päällä. Silmissäni vilistävät valot, ja päässäni vihloo betoniseinän syleily.

Aika oli kadonnut, enkä tiennyt miten päädyin lattialle. Siinä minä makasin, kunnes hengitin taas vapaammin. Olet katsellut vierestä, mutten muistanut sinua kivultani.
Puhut jotain, ja tartut käsiini. Käännät minut selälleni. Minä rimpuilen kuin henkeni edestä. En halua, että kosket minuun enää koskaan.
Hetken saattaisi luulla, ettet saa pidettyä minua. Niin paljon minä kosketustasi kavahdan.

”RAUHOITU!”.

Satakiloinen fysiikkasi vie voiton, ja istut lanteilleni. Käteni iskeytyvät mattoon, ja ranteideni verenkierto vaikeutuu painaessasi ne kasvojeni sivuille. ”RAUHOITU!”. Otteesi on kova, ja minä olen aivan auki allasi.

Täysin kykenemättömänä liikkumaan yrityksistäni huolimatta, käännän katseeni niin kauas sinusta kun voin. Monotoninen hokemisesi muuttaa vaatimustaan. ”KATSO MINUA SILMIIN!”

En vastaa. Rutistan vain silmäni entistä tiukemmin kiinni. Huudat niin, että poskeni kostuu syljestäsi. Et päästä irti, ennenkuin katson sinua silmiin.

Niin lupaat. Ja jopa itsepäsyyteni yli haluan vain päästä pois luotasi. Käännän pääni ja kohtaan katseesi. Pakotan silmäni auki, vaikka huudat niin, että sylkesi tuntuu verkkokalvojeni pinnassa.

Ranteeni puristuu niin tiukasti vasten mattoa, että saa minut melkein unohtamaan kivun lonkassani.

Vapiseva ääni rikkoo kaiken. Se parkaisee vielä kaksi kertaa nimesi, ennenkuin räpyttelet silmiäsi.

Käteni vapautuvat vihdoin. Veri kiertää. Pöräytän ranteitani. Olet havahtunut, ja katsot oviaukkoon. Nainen seisoo siinä vapisten. Ensimmäisen kerran.

Viha valtaa minut, ja ennnenkuin huomaankaan, hädintuskin poskesi kokoinen käteni jumahtaa leukaperiisi.

Säpsähdät, muttet katso minua enää silmiin. Nouset ylös naisen huutojen säestämänä. Nämä huudot eivät ole enää sinulle.

”Et sinäkään saa lyödä isääsi!”.

Alat kivuta jo portaita alas, mutta ennenkuin tuo noita-akka kääntyy kannoillaan perääsi, sähisen hänet lähes kyyneliin.

Hän ei osannut vastata kymmenvuotiaalle, kuka hän oli tätä moralisoimaan.

Eikä hän enää koskaan vapissut oviaukossa.

Keräsin halkeilleet muovinpalat ja irrotin rikkinäisen verhon oviaukosta.

Tasapainotin lohjenneen puupalan huoneen nurkkaan, ja keräsin puunsäleet patjaltani.

Vaikka en nukkunut vasemmalla kyljelläni viikkoihin, minua harmitti oviverho eniten. Nyt sinun olisi vielä helpompi tirkistellä.

Matkustajana mielessäni.

-Minun silmäni, vaiko vierestä seuraajan?-

Todellisuudessa puhut tavalliseen tapaasi. Makaan sängyllä selin, ja kuuntelen kertomuksiasi. Huoneen oikeassa nurkassa on koko seinän korkuinen ikkuna, jota peittää osin pitkä verho. Ennenpitkää tajuan, etten ole kuullut sinua moneen minuuttiin.
Puhut, mutta ainot asia, joka vie huomioni, on tunne siitä, että jollain muullakin on minulle asiaa.

En halua sanoa mitään, sillä jopa sinä pitäisit minua hulluna, jos sanoisin että täällä on joku muu. Etkö pitäisikin?

Se alkaa sormista, kihelmöi. Turruttaa…niin kylmä. Pistelevät ja kuohuvat tuntemukset ryöppyävät pian kaikkialle, kunnes tunnen enää pelkkää kylmää. Niin kylmää, että vapisen.

Jossain välissä olet noussut istumaan sängyllesi, ja kohdistanut huomiosi minuun.

Yritän taistella sitä vastaan, mutta se on liian intensiivistä. Äänesi väri on muuttunut. Siitä kuuluu huoli. Vakuutan, että kaikki on hyvin. Kuitenkin, minun on niin kylmä…
Tarjoat peittoa, ja tuot vierelleni lasin vettä.

Mutta ei täällä ole kylmä. Yli kaksikymmentäasteinen espanjan aurinko on vastikään laskenut, ja papukaijat ovat hiljentyneet.

Mutta tämä kylmä, se tulee sisältä. Sanon täristen.

Raajojeni kihelmöinti on poissa. Nyt tunnen vain jännittyneisyyttä. Niin voimakasta, kuin se olisi kiristyvä jousi, joka nostaa sitä kuin itsestään. Taistelen sitä vastaan, ja nousen sängyn reunalle istumaan. Seuraat minua herkeämättä asettuen eteeni istumaan. Vaadit minua kertomaan, mitä tapahtuu.

Sanon, etten minä tee tätä. Puristan käsiäni nyrkkiin sitä enemmän, kun tunnen niiden pakottavan liikkeen. Katson sinua hämmennyksen ja pelon vallassa, ja päästän irti hetkeksi. Jännite kirpoaa, ja kokoaa itsensä taas uudestaan. Vain kirvotakseen yhä uudelleen ja uudelleen saaden raajani liikehtimään holtittomasti.

Jännite leviää kaikkialle. Jokainen lihakseni supistuu viimeisen säikeensä voimalla. Selkäni kartuu, niskani kääntyy taakse jättäen kaulani avoimeksi, ja lakanat rypistyvät kantapäideni pureutuessa kovaan patjaan.

Yhä uudelleen, tunnen kontrollin valuvan kehoni jokaisesta kolkasta, kun kouristan kerta toisensa jälkeen.

Suustani kuuluu pihahdus, tukahdutettu huuto, kuin kivusta, mutta minua ei satu. Vain se kylmyys…
Pystyn hädintuskin havaitsemaan katseesi tämän sumun läpi, mutta taistelen kuullakseni sinut.

”Kerro…anna sen tulla!” sanot, ja tunnen katoavani tajuntani nurkkaan. Menettäväni viimeisenkin kontrollini.

Sieltä, minä kuuntelen niitä sanoja. Ne tulevat suustani hysterian kompastuttamina. Yhtenä virtenä, sekalaisina.

”Anteeksi, miksi…Anteeksi, anteeksi, anteeksi…”

”Se en ole minä…”
Taistelen sanoakseni. Ja vajoan taas. Se on niin painava.

Minä näen. Näen tämän huoneen, mutta sen kultaiset laatat sumenevat tajunnastani. Minä kuulen, kuulen sanani, mutta minä en sano niitä.
Ne pakottuvat huuliltani, mutta minä en tarkoita niin.

Seuraan sivuroolista, kuin lasin läpi katsoen. Kuitenkin, tunnen jokaisen nykäyksen, vilunväreen, kouristuksen ja…tunteen.

Niin vahvan. Surun, pelon ja yksinäisyyden. Sen kaiken, joka kulminoituu nyt teatraaliseksi itkuksi, jonka tuloksena kyyneleet kastelevat virtoinaan kasvoni. Ne kyyneleet, jotka eivät kuulu minulle. Mikään tästä ei kuulu minulle…mutta tässä minä makaan, en ole enää läsnä tässä maailmassa, sillä lihallinen olemukseni on nyt vain minun sivusta seurattavissani.

Kohta näkökentääni täyttää väreilevä pinta. Tumma, sininen, hyytävä. Vesi on se joka minua ympäröi. Väreilevän pinnan rikkoo käsivarsi, joka hapuilee kaulalleni. Se ei kisko minua pois täältä kylmästä hapettomasta massasta. Se työntää minua syvemmälle. Niin kauan, että minun on haukottava, vaikka tiedän että keuhkoni täyttyvät vedestä.

Kerta toisensa jälkeen vedän keuhkoni täyteen, enkä saa happea. Vain painava massa täyttää ne. Yskin tuota näkymätöntä massaa, mutta tässä kultaisessa huoneessa oleva valtameri on kaukana siitä todellisuudesta jossa sinä olet. Pitämässä kädestäni, kun kirjaimellisesti hukun omaan mieleeni.

Kauanko se kesti, en tiedä, mutta kun olin haukkonut henkeni edestä, tuntenut kuinka kehoni oli käyttänyt viimeisenkin ponnistuksensa, minä soljuin.

Kylmässä. Mutta pehmeässä. Siinä tietoisuudessa, kun tietoisuutta ei enää ole. On vain tyhjää. Ja valo.

Täällä on taas kultaista. Näen sinut juuri niin tarkasti kuin muistinkin, ja sumu on poissa.