Tekijä: Lily

Olen puhtaasti pöytälaatikkorustaaja. Kirjoitan paljon synkistä aiheista, pohdinnoistani, ja kokemuksistani eri muodoissa (pääasiallisesti novellien ja runojen muodossa). Puran asioita, kokemuksia ja tunteita kirjoituksiini, jonka takia kirjoitukset käyvät kuoppaamassa pohjamutia oikein kaksin käsin, jotta voin huuhdella mudan pois käsistäni matkalla takaisin pinnalle. Ei, en rasvaa joka ilta hirttoköyttä. Juurikin näiden angstikirjoitusten takia voin hengittää syvään ja olla onnellinen, kun päästän asiat ilmoille. Minulla on työn alla kirja (kröhm...ollut jo vuosia). Siinä sivussa raapustan novelleja, ja muita lyhytkirjoituksia joita ajattelin törkkiä tänne.

Verho

Joka kerta kun suljen silmäni, jokaisen sekunnin aikana, olet läsnä. Näen, tunnen, hengitän sinua.

Hiustesi tuoksu saa pienen hymyn karkaamaan suupieleeni.

Se on epätodellista. Olet siinä, käteni ulottuvilla, mutten saata koskea. Et kohtaa katsettani, kavahdat ajatusta.

Näen sen kuin sumeana verhona. Pelkosi. Se ei salli minun astua kynnyksen yli. Se peittää ikkunan sieluusi, ja sokaisee minut.

Kun sormesi liukuvat vihdoin sen kääntöpuolelle, ja raottavat sitä vain niin vähän, että saatan koskettaa. Koskettaa hetken sitä, mitä niin kovasti pelkäät. Suojelet.

Käännät kämmenesi ylöspäin, ja sormeni liukuvat ranteellesi. Ne kiertyvät ympäri, mutta eivät purista. Sillä tiedän, että seuraavaksi vedät kätesi pois.

Ja aamulla, olet taas poissa. Rutistat verhoa kuin katuen koskaan raottaneesi sitä.

Ja eräänä päivänä, kun käännät selkäsi, siirrän verhon sivuun.
Katson silmiisi. ”Rakastan sinua”.

Ja vihdoin, olen vapaa…olenko?

Hengitän syvään, käännyn ja kuiskaan; ”Hyvästi”.

Totuuden kosketus

Suljin silmäni. Se kaikki oli liikaa. Se värien loiste. Kuiskaukset, jotka kuuluivat lujempaa kuin katuja täyttävät siirenit ja liikenteen humina. Sipaisu, joka nostatti jokaisen karvani pystyyn. Sormesi matkalla kaulalta olalleni piirsi minuun ikuisen jäljen. Kun katson peiliin tänään, näen sen kuin kätesi olisi vasta eilen ollut siinä. Jokaisen nykäyksen. Epävarman henkäyksen. Puoliksi suljetut silmät. Ne jotka harhailivat aivan liikaa naurahtaessasi hetken käydessä liian hiljaiseksi.

Hymysi, joka ei erottunut kenestäkään muusta, paitsi minun silmissäni.
Se hymy, jonka luulin voivani pelastaa. Se hymy, joka muuttui tuskan väärentämäksi, ja veti minut mukanaan sinne missä jalkani eivät enää ylettäneet pohjaan.

Minä joka olin valehdellut koko elämäni.
Ei sillä väliä vaikka valehtelisin kaikille muille. Sinullekin. Sillä sinä näet lävitseni. Niinkuin minäkin näen sinun lävitsesi.

Mutta minä valehtelen itselleni. Niinkuin sinäkin.

Huusin, kunnes ääntä ei enää lähtenyt. Päätin, että huudan nyt. Enkä sitten enää koskaan. Kuinka voisinkaan enää tuntea, kun olen tuntenut itseni niin loppuun?

Oli aika rakentaa koti. Oli aika ottaa narut käsiin. Hallita. Tietää mitä tehdä. Haudata ne myrkylliset tunteet niin syvälle, etteivät ne koskaan enää kaataisi minua.

Mutta nyt kun käännyn, näen vain aavaa. Sumuista sielunmaisemaa. Kuinka eksyinkään? Tätäkö on onni? Kun ei satu, ei tunnu miltään.

Silloin pieni käsi koskettaa omaani. Yrittää saada tukea. Puristaa niin lujaa, ja sanoo silmillään; ”Äiti, näytä minulle tie.”

Ja sydämeni tulvii paikoiltaan. Voin valehdella hänelle, itselleni ja heille. Mutta sinulle? Sinulle en vastaa. Vielä. Sillä haluan vastata sinulle aina vain sydämelläni. Mutta ensin minun on kuuneltava sitä. Totuutta itsessäni.

Pimeyden säteet

Kun kärsin, kärsin hiljaa. Kuin yrittäisi hengittää ilman, että kukaan kuulee. Kunnes en saa enää tarpeeksi happea, ja minun on haukottava ilmaa. Huudettava. Työnnettävä tukahduttava paino pois rinnaltani.

Se ei huuda, ei kysy apua.
Se ei näy eikä se heijasta.

Syvin kärsimys, se on näkymätön.
Kietoutunut osaksi minua. Se on soluissani, luonut oman tilansa.

En erota sitä varjostani kun aurinko paistaa, etkä pimeydessä, kun se sulautuu mustaan massaan.

Se silittää päätäni kuin ystävä. Ystäväksi se on tullut, sillä se on kuin lumoojatar, joka pimeydessä on kätensä sinuun langettanut. Ainoa, johon osaan nojautua. En uskaltanut avata silmiäni. Pelkäsin pahempaa.

Kunnes kädet kaulani ympärillä puristuivat liian tiiviiksi. Lähes pakenemattomaksi otteeksi.

Silloin kun vajosin polvilleni, ja luovutin.

Silloin ahdistus menetti otettaan. Kädet kirposivat ohimeneväksi hetkeksi.

Ja ymmärsin, kuika sen valta oli juuri niin suuri, kun roikuin siinä kynsin ja hampain. Suljin sen pimeyteen, pois muiden nähtäviltä.

Kun valo heijastui kyynelistäni ja avoimesta ikkunasta. Tajusit, että paljastettuani kaiken, voima kaulani ympärillä väheni.

Sinä päivänä kun uskaltaa avata koko ikkunan, on sen kadottava ainoaan nurkkaan huoneessa, jonne minäkin eksyn vain enää satunnaisesti. Ja siksi valonsäteet jotka viiltävät säleiden välistä, eivät enää kammota minua niin.

Portti

fb_img_1476533130134

Pääsin ajatuksiisi vain silloin kun olit humaltunut.
Mietin, johtuiko se minusta vai viinin määrästä.
Sydämesi silmät suljit, muttet voinut olla kurkkimatta.
Silloin näin vilauksen.
Avunhuudon kuulin, hiljaisen pihauksen.
Se oli syy, miksi jaksoin yrittää oviesi avaamista aina vain uudestaan ja uudestaan väärillä avaimilla.

Ruosteisten porttiesi kyltteihin kirjoitit uusia kieltoja , jottei kukaan astuisi turmeltuneeseen mieleesi.
Luulen, että uskot ettei kukaan tietäisi, jos virität hymyn suupieleesi.
En halunnut luovuttaa, mutta viimeinen avain kun lukkoon katkeaa, on kai vain toivottava parempaa.

Kuulet muttet kuuntele. Turhaan perääsi kai huutelen. Oven alta kajastaa valoa, lämpöä, toivon kajoa. Mutta puhallat kynttilät ja hengität myrkyllistä savua. Olet yksin vielä aamulla.

Käännät selkäsi, mutta ojennat kätesi. Tartun siihen yhä uudestaan.
Suljet silmäsi, kuiskaat nimeni.
Valutan huuliltain hatarat toiveeni.
Pyydän, jää viereeni.

Jäinen ruusu

fb_img_1476533237637Jäinen ruusu.

Lasi huurtui käsieni lämmöstä, vaikka ne tuntuivat niin kylmiltä.
Piirsin henkäykseni jättämään huuruun nimesi.
Sade ei pessyt sitä pois, koska pisarat nuolivat vain ikkunan ulkopuolta.

Tämä kartano on kylmä.
Kiviset seinät näyttävät kaatuvan päälle, ja edelliset viisi sukupolvea tuijottavat sieluuni asti maalatuilla silmillään.
Kynttilän liekki tanssahtaa luoden seinille tuntemattomia kuvia, kun kävelen ohi.
Punainen ilmassa hulmuava aamutakkini laahaa koko käytävän pituista mattoa pitkin nykäisten aina sillointällöin takertuessaan metalliseen matonreunukseen.
Koko kartano nukkuu, vaikka kuu valaisee niin kirkkaasti.
Massiivisten ovien avautuessa kolahdukset kaikuvat aulassa kuin hautakammiossa.
Vedän kosteaa ilmaa keuhkoihini kun astun ulos porras portaalta.
Kivet painautuvat paljaita jalkapohjiani vasten kävellessäni pihatietä koskelle.
Veden kuohu on kuin veri suonissani.
Sitä ei voi ohjata tahtonsa mukaan, mutta se liikku kunnes viimeinenkin pisara on kuivunut.
Samettinen hame painaa lyijyn lailla.
Kangas imee vettä kuin janoinen kuolemankielissä, ja pinnalla pysyminen vaikeutuuu hetki hetkeltä.
Vedän henkeä, vaikka minua ympäröi vain samea vesi.
Tunnen kylmän täyttävän keuhkoni.
Huutoni ovat mykkiä, eivätkä lämpimät kyyneleeni pärjää tuolle mukaansa tempovalle virralle.
Sydämeni lyö kylmän kaikkialle kehooni, ja virran sormet sulkevat silmäni sivellen.