Kun kärsin, kärsin hiljaa. Kuin yrittäisi hengittää ilman, että kukaan kuulee. Kunnes en saa enää tarpeeksi happea, ja minun on haukottava ilmaa. Huudettava. Työnnettävä tukahduttava paino pois rinnaltani.
Se ei huuda, ei kysy apua.
Se ei näy eikä se heijasta.
Syvin kärsimys, se on näkymätön.
Kietoutunut osaksi minua. Se on soluissani, luonut oman tilansa.
En erota sitä varjostani kun aurinko paistaa, etkä pimeydessä, kun se sulautuu mustaan massaan.
Se silittää päätäni kuin ystävä. Ystäväksi se on tullut, sillä se on kuin lumoojatar, joka pimeydessä on kätensä sinuun langettanut. Ainoa, johon osaan nojautua. En uskaltanut avata silmiäni. Pelkäsin pahempaa.
Kunnes kädet kaulani ympärillä puristuivat liian tiiviiksi. Lähes pakenemattomaksi otteeksi.
Silloin kun vajosin polvilleni, ja luovutin.
Silloin ahdistus menetti otettaan. Kädet kirposivat ohimeneväksi hetkeksi.
Ja ymmärsin, kuika sen valta oli juuri niin suuri, kun roikuin siinä kynsin ja hampain. Suljin sen pimeyteen, pois muiden nähtäviltä.
Kun valo heijastui kyynelistäni ja avoimesta ikkunasta. Tajusit, että paljastettuani kaiken, voima kaulani ympärillä väheni.
Sinä päivänä kun uskaltaa avata koko ikkunan, on sen kadottava ainoaan nurkkaan huoneessa, jonne minäkin eksyn vain enää satunnaisesti. Ja siksi valonsäteet jotka viiltävät säleiden välistä, eivät enää kammota minua niin.
