Totuuden kosketus

Suljin silmäni. Se kaikki oli liikaa. Se värien loiste. Kuiskaukset, jotka kuuluivat lujempaa kuin katuja täyttävät siirenit ja liikenteen humina. Sipaisu, joka nostatti jokaisen karvani pystyyn. Sormesi matkalla kaulalta olalleni piirsi minuun ikuisen jäljen. Kun katson peiliin tänään, näen sen kuin kätesi olisi vasta eilen ollut siinä. Jokaisen nykäyksen. Epävarman henkäyksen. Puoliksi suljetut silmät. Ne jotka harhailivat aivan liikaa naurahtaessasi hetken käydessä liian hiljaiseksi.

Hymysi, joka ei erottunut kenestäkään muusta, paitsi minun silmissäni.
Se hymy, jonka luulin voivani pelastaa. Se hymy, joka muuttui tuskan väärentämäksi, ja veti minut mukanaan sinne missä jalkani eivät enää ylettäneet pohjaan.

Minä joka olin valehdellut koko elämäni.
Ei sillä väliä vaikka valehtelisin kaikille muille. Sinullekin. Sillä sinä näet lävitseni. Niinkuin minäkin näen sinun lävitsesi.

Mutta minä valehtelen itselleni. Niinkuin sinäkin.

Huusin, kunnes ääntä ei enää lähtenyt. Päätin, että huudan nyt. Enkä sitten enää koskaan. Kuinka voisinkaan enää tuntea, kun olen tuntenut itseni niin loppuun?

Oli aika rakentaa koti. Oli aika ottaa narut käsiin. Hallita. Tietää mitä tehdä. Haudata ne myrkylliset tunteet niin syvälle, etteivät ne koskaan enää kaataisi minua.

Mutta nyt kun käännyn, näen vain aavaa. Sumuista sielunmaisemaa. Kuinka eksyinkään? Tätäkö on onni? Kun ei satu, ei tunnu miltään.

Silloin pieni käsi koskettaa omaani. Yrittää saada tukea. Puristaa niin lujaa, ja sanoo silmillään; ”Äiti, näytä minulle tie.”

Ja sydämeni tulvii paikoiltaan. Voin valehdella hänelle, itselleni ja heille. Mutta sinulle? Sinulle en vastaa. Vielä. Sillä haluan vastata sinulle aina vain sydämelläni. Mutta ensin minun on kuuneltava sitä. Totuutta itsessäni.

Tietoa kirjoittajasta

Lily

Olen puhtaasti pöytälaatikkorustaaja. Kirjoitan paljon synkistä aiheista, pohdinnoistani, ja kokemuksistani eri muodoissa (pääasiallisesti novellien ja runojen muodossa). Puran asioita, kokemuksia ja tunteita kirjoituksiini, jonka takia kirjoitukset käyvät kuoppaamassa pohjamutia oikein kaksin käsin, jotta voin huuhdella mudan pois käsistäni matkalla takaisin pinnalle. Ei, en rasvaa joka ilta hirttoköyttä. Juurikin näiden angstikirjoitusten takia voin hengittää syvään ja olla onnellinen, kun päästän asiat ilmoille. Minulla on työn alla kirja (kröhm...ollut jo vuosia). Siinä sivussa raapustan novelleja, ja muita lyhytkirjoituksia joita ajattelin törkkiä tänne.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *