Avainsana: tositarina

Light at the end of the tunnel

There was this one time he apologized. He said he shouldn’t hit me. He said he was sorry. He also told me that the most important thing is, that I shouldn’t make him mad. This would have never happened if I didn’t.

So I created a pattern. I became a person who obssesively diagnosed every move, facial expression, word, breath. I became a deep well, where I hid my every need. My every humain feeling. I became a walking detector, that always ended up in relationships where the red ligh had the brightest color.

I became a saviour who tried to save everyone else, when I should have saved myself.

I forgave everyone else, when I should have forgiven myself.

I became a hollow person, who couldn’t love. I became a girl trying to find love in someone else’s bed.

I was, and still am a woman who doesn’t know what intimacy is. It is beautiful. Like a rose. But it scares the hell out of me.

Because when a child supposed to clinge into their father’s arms for safety, but the father is the one to shelter yourself from, where do you go?

So I keep my distance. At least for now.

I was so obsessed to be loved, that I forgot to love myself.

And today. Let me tell you. I know love. I have found it within myself. It was always this close. Within me.
And I realized, I can’t find it in anyone else.

Knowing this, my soul has found a little fountain of peace.

I don’t know if I ever will be completely healed, but I know that I never believed I would become this powerful, loving, beautiful woman that I am. So for the first time waiting for tomorrow doesn’t scare the hell outta me.

Matkustajana mielessäni.

-Minun silmäni, vaiko vierestä seuraajan?-

Todellisuudessa puhut tavalliseen tapaasi. Makaan sängyllä selin, ja kuuntelen kertomuksiasi. Huoneen oikeassa nurkassa on koko seinän korkuinen ikkuna, jota peittää osin pitkä verho. Ennenpitkää tajuan, etten ole kuullut sinua moneen minuuttiin.
Puhut, mutta ainot asia, joka vie huomioni, on tunne siitä, että jollain muullakin on minulle asiaa.

En halua sanoa mitään, sillä jopa sinä pitäisit minua hulluna, jos sanoisin että täällä on joku muu. Etkö pitäisikin?

Se alkaa sormista, kihelmöi. Turruttaa…niin kylmä. Pistelevät ja kuohuvat tuntemukset ryöppyävät pian kaikkialle, kunnes tunnen enää pelkkää kylmää. Niin kylmää, että vapisen.

Jossain välissä olet noussut istumaan sängyllesi, ja kohdistanut huomiosi minuun.

Yritän taistella sitä vastaan, mutta se on liian intensiivistä. Äänesi väri on muuttunut. Siitä kuuluu huoli. Vakuutan, että kaikki on hyvin. Kuitenkin, minun on niin kylmä…
Tarjoat peittoa, ja tuot vierelleni lasin vettä.

Mutta ei täällä ole kylmä. Yli kaksikymmentäasteinen espanjan aurinko on vastikään laskenut, ja papukaijat ovat hiljentyneet.

Mutta tämä kylmä, se tulee sisältä. Sanon täristen.

Raajojeni kihelmöinti on poissa. Nyt tunnen vain jännittyneisyyttä. Niin voimakasta, kuin se olisi kiristyvä jousi, joka nostaa sitä kuin itsestään. Taistelen sitä vastaan, ja nousen sängyn reunalle istumaan. Seuraat minua herkeämättä asettuen eteeni istumaan. Vaadit minua kertomaan, mitä tapahtuu.

Sanon, etten minä tee tätä. Puristan käsiäni nyrkkiin sitä enemmän, kun tunnen niiden pakottavan liikkeen. Katson sinua hämmennyksen ja pelon vallassa, ja päästän irti hetkeksi. Jännite kirpoaa, ja kokoaa itsensä taas uudestaan. Vain kirvotakseen yhä uudelleen ja uudelleen saaden raajani liikehtimään holtittomasti.

Jännite leviää kaikkialle. Jokainen lihakseni supistuu viimeisen säikeensä voimalla. Selkäni kartuu, niskani kääntyy taakse jättäen kaulani avoimeksi, ja lakanat rypistyvät kantapäideni pureutuessa kovaan patjaan.

Yhä uudelleen, tunnen kontrollin valuvan kehoni jokaisesta kolkasta, kun kouristan kerta toisensa jälkeen.

Suustani kuuluu pihahdus, tukahdutettu huuto, kuin kivusta, mutta minua ei satu. Vain se kylmyys…
Pystyn hädintuskin havaitsemaan katseesi tämän sumun läpi, mutta taistelen kuullakseni sinut.

”Kerro…anna sen tulla!” sanot, ja tunnen katoavani tajuntani nurkkaan. Menettäväni viimeisenkin kontrollini.

Sieltä, minä kuuntelen niitä sanoja. Ne tulevat suustani hysterian kompastuttamina. Yhtenä virtenä, sekalaisina.

”Anteeksi, miksi…Anteeksi, anteeksi, anteeksi…”

”Se en ole minä…”
Taistelen sanoakseni. Ja vajoan taas. Se on niin painava.

Minä näen. Näen tämän huoneen, mutta sen kultaiset laatat sumenevat tajunnastani. Minä kuulen, kuulen sanani, mutta minä en sano niitä.
Ne pakottuvat huuliltani, mutta minä en tarkoita niin.

Seuraan sivuroolista, kuin lasin läpi katsoen. Kuitenkin, tunnen jokaisen nykäyksen, vilunväreen, kouristuksen ja…tunteen.

Niin vahvan. Surun, pelon ja yksinäisyyden. Sen kaiken, joka kulminoituu nyt teatraaliseksi itkuksi, jonka tuloksena kyyneleet kastelevat virtoinaan kasvoni. Ne kyyneleet, jotka eivät kuulu minulle. Mikään tästä ei kuulu minulle…mutta tässä minä makaan, en ole enää läsnä tässä maailmassa, sillä lihallinen olemukseni on nyt vain minun sivusta seurattavissani.

Kohta näkökentääni täyttää väreilevä pinta. Tumma, sininen, hyytävä. Vesi on se joka minua ympäröi. Väreilevän pinnan rikkoo käsivarsi, joka hapuilee kaulalleni. Se ei kisko minua pois täältä kylmästä hapettomasta massasta. Se työntää minua syvemmälle. Niin kauan, että minun on haukottava, vaikka tiedän että keuhkoni täyttyvät vedestä.

Kerta toisensa jälkeen vedän keuhkoni täyteen, enkä saa happea. Vain painava massa täyttää ne. Yskin tuota näkymätöntä massaa, mutta tässä kultaisessa huoneessa oleva valtameri on kaukana siitä todellisuudesta jossa sinä olet. Pitämässä kädestäni, kun kirjaimellisesti hukun omaan mieleeni.

Kauanko se kesti, en tiedä, mutta kun olin haukkonut henkeni edestä, tuntenut kuinka kehoni oli käyttänyt viimeisenkin ponnistuksensa, minä soljuin.

Kylmässä. Mutta pehmeässä. Siinä tietoisuudessa, kun tietoisuutta ei enää ole. On vain tyhjää. Ja valo.

Täällä on taas kultaista. Näen sinut juuri niin tarkasti kuin muistinkin, ja sumu on poissa.