Avainsana: Sydänsuru

Verho

Joka kerta kun suljen silmäni, jokaisen sekunnin aikana, olet läsnä. Näen, tunnen, hengitän sinua.

Hiustesi tuoksu saa pienen hymyn karkaamaan suupieleeni.

Se on epätodellista. Olet siinä, käteni ulottuvilla, mutten saata koskea. Et kohtaa katsettani, kavahdat ajatusta.

Näen sen kuin sumeana verhona. Pelkosi. Se ei salli minun astua kynnyksen yli. Se peittää ikkunan sieluusi, ja sokaisee minut.

Kun sormesi liukuvat vihdoin sen kääntöpuolelle, ja raottavat sitä vain niin vähän, että saatan koskettaa. Koskettaa hetken sitä, mitä niin kovasti pelkäät. Suojelet.

Käännät kämmenesi ylöspäin, ja sormeni liukuvat ranteellesi. Ne kiertyvät ympäri, mutta eivät purista. Sillä tiedän, että seuraavaksi vedät kätesi pois.

Ja aamulla, olet taas poissa. Rutistat verhoa kuin katuen koskaan raottaneesi sitä.

Ja eräänä päivänä, kun käännät selkäsi, siirrän verhon sivuun.
Katson silmiisi. ”Rakastan sinua”.

Ja vihdoin, olen vapaa…olenko?

Hengitän syvään, käännyn ja kuiskaan; ”Hyvästi”.

Totuuden kosketus

Suljin silmäni. Se kaikki oli liikaa. Se värien loiste. Kuiskaukset, jotka kuuluivat lujempaa kuin katuja täyttävät siirenit ja liikenteen humina. Sipaisu, joka nostatti jokaisen karvani pystyyn. Sormesi matkalla kaulalta olalleni piirsi minuun ikuisen jäljen. Kun katson peiliin tänään, näen sen kuin kätesi olisi vasta eilen ollut siinä. Jokaisen nykäyksen. Epävarman henkäyksen. Puoliksi suljetut silmät. Ne jotka harhailivat aivan liikaa naurahtaessasi hetken käydessä liian hiljaiseksi.

Hymysi, joka ei erottunut kenestäkään muusta, paitsi minun silmissäni.
Se hymy, jonka luulin voivani pelastaa. Se hymy, joka muuttui tuskan väärentämäksi, ja veti minut mukanaan sinne missä jalkani eivät enää ylettäneet pohjaan.

Minä joka olin valehdellut koko elämäni.
Ei sillä väliä vaikka valehtelisin kaikille muille. Sinullekin. Sillä sinä näet lävitseni. Niinkuin minäkin näen sinun lävitsesi.

Mutta minä valehtelen itselleni. Niinkuin sinäkin.

Huusin, kunnes ääntä ei enää lähtenyt. Päätin, että huudan nyt. Enkä sitten enää koskaan. Kuinka voisinkaan enää tuntea, kun olen tuntenut itseni niin loppuun?

Oli aika rakentaa koti. Oli aika ottaa narut käsiin. Hallita. Tietää mitä tehdä. Haudata ne myrkylliset tunteet niin syvälle, etteivät ne koskaan enää kaataisi minua.

Mutta nyt kun käännyn, näen vain aavaa. Sumuista sielunmaisemaa. Kuinka eksyinkään? Tätäkö on onni? Kun ei satu, ei tunnu miltään.

Silloin pieni käsi koskettaa omaani. Yrittää saada tukea. Puristaa niin lujaa, ja sanoo silmillään; ”Äiti, näytä minulle tie.”

Ja sydämeni tulvii paikoiltaan. Voin valehdella hänelle, itselleni ja heille. Mutta sinulle? Sinulle en vastaa. Vielä. Sillä haluan vastata sinulle aina vain sydämelläni. Mutta ensin minun on kuuneltava sitä. Totuutta itsessäni.

Portti

fb_img_1476533130134

Pääsin ajatuksiisi vain silloin kun olit humaltunut.
Mietin, johtuiko se minusta vai viinin määrästä.
Sydämesi silmät suljit, muttet voinut olla kurkkimatta.
Silloin näin vilauksen.
Avunhuudon kuulin, hiljaisen pihauksen.
Se oli syy, miksi jaksoin yrittää oviesi avaamista aina vain uudestaan ja uudestaan väärillä avaimilla.

Ruosteisten porttiesi kyltteihin kirjoitit uusia kieltoja , jottei kukaan astuisi turmeltuneeseen mieleesi.
Luulen, että uskot ettei kukaan tietäisi, jos virität hymyn suupieleesi.
En halunnut luovuttaa, mutta viimeinen avain kun lukkoon katkeaa, on kai vain toivottava parempaa.

Kuulet muttet kuuntele. Turhaan perääsi kai huutelen. Oven alta kajastaa valoa, lämpöä, toivon kajoa. Mutta puhallat kynttilät ja hengität myrkyllistä savua. Olet yksin vielä aamulla.

Käännät selkäsi, mutta ojennat kätesi. Tartun siihen yhä uudestaan.
Suljet silmäsi, kuiskaat nimeni.
Valutan huuliltain hatarat toiveeni.
Pyydän, jää viereeni.