Vesi valuu ihollani. Hankaan kaiken hipiälleni takertuneen lian virtaan, jonka mukana se valuu viemäriin.
Mutta tämä on vain illuusio puhtaudestani. Sisälläni on samea sumu. Saaste. Tukahduttava myrkky, jonka sinä minuun istutit vielä silloin, kun olin todellisesti viaton.
Kaikki ruma ja itsekäs, mitä olen kylvänyt, saa jäädä. Se tekee minusta ihmisen. Sillä olemmehan me rumia, niinkuin me olemme kauniitakin.
Mutta tämä. Tämän kuuluisi olla sinun kannettavanasi. Kuitenkin tämä mustuus on juurtunut luihini ja ytimiini. Se estää minua suutelemasta rakkaudesta, itkemästä surusta, ja painamasta päätäni sykkivän rintakehän ylle.
Tämä ajaa minut nurkkaan, jota lähestyvä eksyy tekosyihin, kieltoihin ja pakotettuun hymyyni. Jos vain voisin olla vihainen ja katkera, sylkeä sen ulos. Mutta siitä on tullut osa minua, ja se majailee mieleni särkyneissä peileissä. Seitsemän vuoden epäonni on iskeytynyt enemmän kuin yhden elinkerran verran, ja se muistuttaa sävelellään aina, kun on hiljaista. Se piileskelee minulta, enkä saa sitä loppumaan.
Rikkinäiset soittorasiat säestävät yhtäaikaisesti, luoden sekalaisen sävelen. Korjaan niitä työkaluilla joilla kaikki muut nuotit taipuvat kauniisti, paitsi omani.
Kun sävel on hetken puhdas ja katkeamaton, jään sitomaan vuotavia kämmeniäni, ojentaen raskaan rasian hymyilevälle hahmolle, joka ei huomaa tummanpunaista mahlaa silkkihansikkaideni alla.
On taas hiljaista. Tuttu sävel soi laiskasti taustalla, enkä jaksaisi enää kuunella sitä. Suljen soittorasian, ja jään istumaan aamuauringon kajoon. Vain hetkeksi. Yhdeksi pieneksi, jolloin en muistaisi epävirettä joka riipii takaraivossani.