Se sama kuva täyttää mieleni, enkä kuule enää mitä ympärillä puhutaan.
”Menkää pois” ajattelen, ympäröivän maailman sumentuessa. En voi keskittyä.
Silmäni tuntuvat lasittuvan aivan kuin esirippu laskettaisiin.
Hitaasti partaterä liukuu valtimoa pitkin. Ranne antaa hieman periksi, eikä terä ole riittävän terävä pureutuakseen ihon läpi. Painan voimakkaammin, irvistän, kunnes kuuma neste valahtaa koko käsivarteni matkalta tiputellen paljaille reisilleni, ja edelleen puiselle lakatulle lattialle.
Katson vanaa, joka hiljentää ja vie kaiken mukanaan.
Liu’utan metallista terää yhä uudestaan ja uudestaan räpytellen kyyneleitä silmistäni.
Säpsähdän kun joku raottaa esirippua. Pisaroiden epätasainen tiputtelu sekoittuu tämän todellisuuden äänin. Elämän ääniin. Ihmisten. Autojen. Tuulettimen.
Hymyilen ja nauran vakuttaakseni tutkivan katseen, joka kysyy ääneti lupaa astua esiripun tälle puolen.
Viivaksi muodostuneet huuleni kuiskaavat sivaltaen varoituksen sanat.
Et kuitenkaan halua kuulla. Et kuitenkaan halua tietää.
Niin hän ei tahdokaan. Katse kääntyy pois ja esirippu sulkeutuu.
Katson itseäni peilistä ja piirrän elämänviivan kaulalleni sydämeni pumpatessa kylmenevän elämän ulos minusta. Paine hiljenee.
Joku raottaa esirippua.
Terä on taas siellä missä se on ollut tässä todellisuudessa koko ajan. Punaisessa korurasiassa. Ja minä olen tässä. Esirippu visusti kinni, odottaen vain minua taas astumaan keskelle puista liukasta lavaa, ja valumaan kuiviin.
