Huusit nimeäni. Kävelin vastahakoisesti keittiöön. En nauttinut kanssakäymisestä kanssasi koskaan, mutta nyt kuulin äänestäsi että jotain oli vialla.
Hieroit kasvojasi hermostuneesti hitain liikkein. Vedit henkeä hampaidesi välistä. Ne kirskuivat. Muutoksen saattoi nähdä, kun silmäsi aukesivat taas uudestaan.
Näin sen, mitä ei enää ollut. Ja vaikka kuinka etsin, oli se kadonnut tuon katseeseesi ilmestyneen kalvon taakse.
Vartaloni jokainen lihas jähmettyi. Jokainen aistini valmistautui toimimaan. Jokainen soluni kiirehti viemään minut sinne, missä kipu on kestettävissä.
Nyt minua vastassa oli vain jokin joka tunki lävitseni. Jokin joka huokui silmistäsi niin, että melkein tunsin sen siinä missä seisoin.
Kädessäsi heilui keltainen kääre, jonka olit juuri nostanut roskiksesta.
”Mikä tämä on?” Odotit vastaustani ravistellen kääröä edessäni.
Vastasin sarkastisesti kysymykseesi. ”Suklaan käärepaperi”. Mitä muutakaan oikeastaan olisin vastannut?
Kohennat ryhtiäsi. ”Kaksisataa grammaa? Oletko sä tosissasi? Kaksisataa grammaa!!! Veditkö tämän naamaasi kerralla???Eikä ole edes karkkipäivä!!!”.
Vastasin jotain mumisten. Vaihtelit painoa jalalta toiselle, kunnes heitit kääreen takaisin roskikseen. ”Meillä on lauantaisin karkkipäivä”.
”Tiedätkö, sinun ei pitäisi suututtaa minua”.
Kantapääsi isku osuu lanteelleni nopeammin kuin osasin odottaa. Lattia pysäyttää vartaloni tylysti, ja selkäni kaartuu kivusta. Hengitän, mutten kerkeä nousemaan, sillä olet jo tarttunut hiuksiini. Otteesi pureutuu syvemmälle kuontalooni ja olen helpottunut ettei käytävällä ole mattoa. Raahautuminen muovilattiaa vasten on paljon kivuttomampaa. Tarraudun vaistonmukaisesti käsiisi hellittääkseni vetoa päänahassani. Vauhti kiihtyy, etkä päästäkään irti.
Kavahdan kivusta, ja irrotan käteni käsistäsi kun tunnen kynnyksen alaselässäni. Rimpuilen parhaani mukaan sen yli, ja lysähdän eteisen karhealle matolle. Nyt raahaat minua vain hiusteni varassa, kun suojaudun kengiltä ja pikkukiviltä.
Vihdoin päästät irti. Se hetken helpotus. Arvot seuraavaa liikettäsi ja minä hengitän, kunnes tunnen paineen nilkassani.
Raivo suo sinun lennättää minua kevyesti puisissa natisevissa portaissa joita pitkin raahaat minua ylös noin kolmekymmentä askelta.
Matka ylös käy porras portaalta, joita en kuvitellut tulevani ylös tällä tavalla. Puolessa välissä on ikkuna, jonka lautaan tartun rimpuillakseni. Riuhtaiset lujempaa, ja revit minut viimeiselle askelmalle asti. Kompuroin pystyyn, mutten saa suoristettua selkääni ennenkuin peruutat luotani, tukeudut seinään ja potkaiset kylkeeni.
Muovinen kilinä hidastaa matkaani maahan repiessäni oviverhon mukanani. Halkeilleet pastellinväriset kimallekoristeet pistelevät allani. Nousen ylös vaikka vapisen kivusta.
Kävelet eteeni verhon irti repeytyneestä kolosta, ja otat taas vauhtia. Yritän väistää, mutta seuraava osuma tulee liian nopeasti.
Hengitykseni salpautuu, kun törmään puiseen kulmaan. Sängyksi veistetyn puun lohkeaminen rasahtaa lähes korvia vihlovasti. Tästä en enää nouse. En kykene kuin haukkomaan henkeäni maatessani kyljelläni metrisen puulohkareen päällä. Silmissäni vilistävät valot, ja päässäni vihloo betoniseinän syleily.
Aika oli kadonnut, enkä tiennyt miten päädyin lattialle. Siinä minä makasin, kunnes hengitin taas vapaammin. Olet katsellut vierestä, mutten muistanut sinua kivultani.
Puhut jotain, ja tartut käsiini. Käännät minut selälleni. Minä rimpuilen kuin henkeni edestä. En halua, että kosket minuun enää koskaan.
Hetken saattaisi luulla, ettet saa pidettyä minua. Niin paljon minä kosketustasi kavahdan.
”RAUHOITU!”.
Satakiloinen fysiikkasi vie voiton, ja istut lanteilleni. Käteni iskeytyvät mattoon, ja ranteideni verenkierto vaikeutuu painaessasi ne kasvojeni sivuille. ”RAUHOITU!”. Otteesi on kova, ja minä olen aivan auki allasi.
Täysin kykenemättömänä liikkumaan yrityksistäni huolimatta, käännän katseeni niin kauas sinusta kun voin. Monotoninen hokemisesi muuttaa vaatimustaan. ”KATSO MINUA SILMIIN!”
En vastaa. Rutistan vain silmäni entistä tiukemmin kiinni. Huudat niin, että poskeni kostuu syljestäsi. Et päästä irti, ennenkuin katson sinua silmiin.
Niin lupaat. Ja jopa itsepäsyyteni yli haluan vain päästä pois luotasi. Käännän pääni ja kohtaan katseesi. Pakotan silmäni auki, vaikka huudat niin, että sylkesi tuntuu verkkokalvojeni pinnassa.
Ranteeni puristuu niin tiukasti vasten mattoa, että saa minut melkein unohtamaan kivun lonkassani.
Vapiseva ääni rikkoo kaiken. Se parkaisee vielä kaksi kertaa nimesi, ennenkuin räpyttelet silmiäsi.
Käteni vapautuvat vihdoin. Veri kiertää. Pöräytän ranteitani. Olet havahtunut, ja katsot oviaukkoon. Nainen seisoo siinä vapisten. Ensimmäisen kerran.
Viha valtaa minut, ja ennnenkuin huomaankaan, hädintuskin poskesi kokoinen käteni jumahtaa leukaperiisi.
Säpsähdät, muttet katso minua enää silmiin. Nouset ylös naisen huutojen säestämänä. Nämä huudot eivät ole enää sinulle.
”Et sinäkään saa lyödä isääsi!”.
Alat kivuta jo portaita alas, mutta ennenkuin tuo noita-akka kääntyy kannoillaan perääsi, sähisen hänet lähes kyyneliin.
Hän ei osannut vastata kymmenvuotiaalle, kuka hän oli tätä moralisoimaan.
Eikä hän enää koskaan vapissut oviaukossa.
Keräsin halkeilleet muovinpalat ja irrotin rikkinäisen verhon oviaukosta.
Tasapainotin lohjenneen puupalan huoneen nurkkaan, ja keräsin puunsäleet patjaltani.
Vaikka en nukkunut vasemmalla kyljelläni viikkoihin, minua harmitti oviverho eniten. Nyt sinun olisi vielä helpompi tirkistellä.
