Kuuma vesi höyrystyy. Se tekee peilistä sumuisen. Kuin ikkunan. Maiseman jota en näe.
Pyyhin pintaa, joka kirkastuu hetkeksi. Saatan nähdä utuisen katseeni. Epämääräisen kuvan itsestäni. Juuri ennenkuin kerkeän tarkentamaan kuvaa, on kädestäni jäänyt jälki peittynyt taas sumun verhoon.
Jos avaisin oven, haihtuisi sumu ympäröivään ilmaan. Lakkaisi pyörimästä ympärillä estäen minua näkemästä. Vaan käteni tärisee kahvalla.
Huudan oven läpi. Tiedän, että siellä on joku, mutta kukaan ei vastaa. Tunnen paineen ovea vasten.
En tiedä, painaako hahmo sitä kiinni vaientaakseen minut, vai yrittääkö se kuulla paremmin.
Pudotan pyyhkeen mustaksi lakattujen varpaideni ympärille. Välittämättä siitä, kuinka sen reunat kastuvat kauttaaltaan.
Kuulen oven narinan, astun askeleen taakse.
Käden liukuvan sitä vasten. Kuiskauksen.
Minut on kuultu.
Riuhtaistessani valkoisen suihkuverhon eteeni, kiinnike kimpoaa seinästä lattialle, kun liukastelen takaseinää vasten.
Käperryn kaakelilattialle, ja potkaisen kiinnikkeen verhon ali toiselle puolelle.
Nojaan pääni viileää pintaa vasten. Hengitän äänettömästi, hitaasti, kuin kipinöitä. Peläten, että ne polttavat osuessaan keuhkojeni seinämiin.
Puhallan ulos katkonaisesti, ja tunnen polttavien norojen valuvan silmäkulmistani, sekoittuen kylmiin pisaroihin jotka helmeilevät ihollani.
Sekoitan kämmenilläni tuskan todisteet, kuin osaksi hiuksistani valuvaa virtaa.
Tunnen vartaloni jokaisen kolkan. Kuin kaikki olisi vilisevää kuvaa. Kuin jokainen kohta kehostani eläisi oma elämäänsä, kihelmöisi. Kuin sähkö kulkisi tasaisesti lävitseni, minun tietämättä sen lähdettä, ja sitten valuisi viemäriin.
Haluan ravistella sen pois. Sen kuohuvan tunteen. Sen, mitä en osaa enää edes nimetä.
Se, joka tulee aina uudestaan. Se, jonka olen oppinut tukahduttamaan, mutta joka aina löytää tiensä ja päihittää minut.
Se, joka ensin saa minut kuiskaamaan. Sulkemaan silmäni, niin etten jaksa enää avata niitä. Pelkäämään seuraavaa askeltani. Pelkäämään jokaista silmäparia joka kohtaa minut matkallaan. Jokaista kosketusta joka hapuilee iholleni.
Jokaista kosketusta, joka saa minut tuntemaan. Tuntemaan kaipuuta. Kaipuuta sitä lämpöä kohtaan, jota en tunnu löytävän kenessäkään. Vai puuttuuko se sittenkin minusta?
Minusta joka hyljin sitä, kuin se olisi se myrkky joka saa minut lamaantumaan.
Ja siinä se on. Se, joka vie minut sumuun. Se jota ei voi pyyhkiä peilistä. Se, mikä vie minut aamuun, joka ei tule odottamalla.
Ja kun olen maannut siinä tarpeeksi kauan, herään säteisiin jotka tunkevat verhon ja suljettujen luomieni lomasta. Luomien, joiden luulin olleen jo sinetöity sulkeutumaan.
Ne tunkeutuvat niin syvälle, että täyttävät minut kokonaan.
Enää en nukahda väsymykseen. Enää en katso sumuista ikkunaa. Nyt katson itseäni suoraan silmiin. Vaikka yritän sulkea oven, en malta olla kurkkimatta raosta, jonka jätän.
En halua olla tässä huoneessa. En halua olla tässä sumussa. Haukon henkeä välittämättä kipinöistä ja huudan niin että ääneni pettää.
En halua sulkea silmiäni jotka ovat olleet niin kauan pimeässä. Valon määrä huuma minut…tunnen. Euforiaa.
Turta, on nyt tulta. Vihaa, itkua, iloa ja itsevarmuutta.
Sekalainen tunneskaala.
Seksuualista ja maskuliinista raivoa joka ajaa mieltäni kuin repien kaiken sen tieltä.
Empatia, hellyys, rakkaus. Ne kirosanat jotka sytyttävät nyt vihan silmissäni ja saavat minut tuntemaan itseni heikoksi. Ne, joita kohtaan tunnen nyt vihaa, ovat niitä jotka minut saivat hengittämään katkonaisesti ja laskemaan katseeni.
Niitä minä vihaan nyt eniten, vaikka vielä äsken katsoin niitä kaiholla ja toivolla.
Ja siinä minä kiidän kuin veneessä, niin nopeasti, etten saata sivellä kädelläni veden pintaa. Kunnes taas lauhtuu, ja löydän itseni sumuisesta poukamasta.
