Ne muuttavat maailmamme. Maalaavat sen kuvat väreillään. Holtittomasti sohien, luoden sekalaista kuvaa.
Luo pelko meille sielunmaiseman jonka katot ovat korkeampia. Meret syvempiä, ja metsät sankempia. Sivulliset verokarhuja, jotka etsivät syyn meitä sakottaa kaikista virheistämme. Rakastajat paholaisia alastoman ihmiskehon varjoissa, ja lakanoiden laskoksissa. Se sielunmaisema on rikas. Niin täynnä mahdollisuuksia, että se vakuutta meille, on parempi pysyä turvassa, kuin elää.
Kankaaseen jää pensselin säikeitä. Väriä on liikaa, jotta se levittyisi yksityiskohdiksi. Vedot ovat impulsseja, uloshengitettyä vihaa. Se maisema on mustavalkoinen vailla koristeellisuutta. Se ei näytä metsää puilta, eikä pieniä puroja. Vain se kivinen polku joka repii kengättömiä jalkoja auki yhä uudelleen, muistuttaen meitä niistä samoista haavoista jotka parsimme kokoon kerta toisensa jälkeen.
Lavuaari täyttyy kilpaillen punaisesta, oranssista, ja keltaisesta. Valosta, jota rupiset sormet hellin vedoin taitavat kankaalle. Tämä maisema on täynnä auringonnousua, ja se saa jokaisen solun syttymään kirkkaammin kuin kiiltomato kesäyössä. Kerrankin joku vetää lujempaa ylös pimeydestä, kuin pimeyden kädet itse kiedottuina nilkkojen ympärille. Tarttuen sen kullanhohtoisiin käsiin raahaudut takaisin kivistä tietä vehreälle niitylle huomaamatta haavojen jättävää veristä vanaa. Sillä nyt sinut täyttää vain se tunne. Rakkaus.
Se valuu kaarta pitkin mukaillen jokaista muotoa. Pääsee loppuun, ja tippuu pisara kerrallaan ensin polvellesi. Niin hiljaa, ettet sitä huomaa. Se tarttuu jalan pohjaasi kävellessäsi, etkä vieläkään pysähdy sitä miettimään. Se on aina mukana. Pisara pisaralta. Kun yhtenä hetkenä huomaatkin kahlaavasi siinä. Suru on tulvinut kotiisi koputtaen, mutta sinä et kuunnellut. Ja nyt se vetää sinut virtaansa muistuttaen mitä on olla kuolevainen. Sinulle se ei ollut kunniavieras, sillä pelkäsit sen jäävän. Oli määräsi kuitenkin ymmärtää. Nähtävä maailma ammeen pohjalta juuri ennen viimeistä hengenvetoa, tietääksesi seuraavan arvon. Ja silloin sinut vedettiin pintaan.
Mutta ensimmäinen maisema muistuttaa sinua, että surun aalto tulee uudestaan. Sinä suljet silmäsi odottaessasi.