Unburdened.

I wondered why I couldnt cry over losing her.
Then I realised I wasn’t sad about losing her.
I was sad about losing myself in her.

I was unburdened.

For the first time in my life, I felt genuine compassion towards myself. The piano and the rain made me smile with tears in my eyes.
I took a deep breath of humid air in my lungs and felt like a raincloud being released of all that weight.

I can see clearly without all that fog. I know who I am. I’ve known it for a while now. I just wasn’t ready to move on yet.

I know I’m worthy of love that grows out of curiosity, not fear.

I don’t have to teach anyone how to love me. I can’t.
Love is in us, and we love who we love.
No one can make us love someone.
Your love has nothing to do with me, my love has nothing to do with you.

It’s just love, or it isn’t.

Tietoa kirjoittajasta

Lily

Olen puhtaasti pöytälaatikkorustaaja. Kirjoitan paljon synkistä aiheista, pohdinnoistani, ja kokemuksistani eri muodoissa (pääasiallisesti novellien ja runojen muodossa). Puran asioita, kokemuksia ja tunteita kirjoituksiini, jonka takia kirjoitukset käyvät kuoppaamassa pohjamutia oikein kaksin käsin, jotta voin huuhdella mudan pois käsistäni matkalla takaisin pinnalle. Ei, en rasvaa joka ilta hirttoköyttä. Juurikin näiden angstikirjoitusten takia voin hengittää syvään ja olla onnellinen, kun päästän asiat ilmoille. Minulla on työn alla kirja (kröhm...ollut jo vuosia). Siinä sivussa raapustan novelleja, ja muita lyhytkirjoituksia joita ajattelin törkkiä tänne.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *