En osaa stressata. Saatika jännittää edes suurten elämänmuutosten äärellä.
Sen sijaan, että hössöttäisin ja soittelisin ympäriinsä, järjestelisin ja papattaisin to do -lista kädessä, mä en tunne mitään.
Mä en pysty tuntemaan haikeutta, en pelkoa tai jännitystä.
Olin isossa, kauniissa, juuri sellaisessa asunnossa, jonka olin aina halunnut.
Siellä mä seisoin ja katselin ympärille kuin idiootti ladulla ilman suksia. Jumalauta. Mä en tuntenut mitään. En yhtään mitään. En ollut edes iloinen. Mitä helvettiä? Ei tän näin pitänyt taas mennä. Ainot merkki muutoksesta oli muuttopäivänä lähtenyt ruokahalu, ja niskahiuksia nyppivä paniikkikohtaus jonka sain pidettyä aisoissa tekohymyllä, joka oli todellisuudessa kestoirvistys rystysten verille repimisestä.
Illemmalla seuraan liittyi sängyn vasemmalle puoliskolle mönkinyt ahdistus. Jumalauta se ahdistus. Kun se oli ollut poissa taas hetken, tuntui, kun se olisi ajanut katujyrällä päältä. Sellaisella, johon on niitattu metriset piikit kiinni, niin että asfaltti näyttäisi perunapellolta sen menon jälkeen.
Voitte kuvitella, että minä ja sänky oltiin sen jyrän alla lihan, metallirungon ja muovisen helposti syttyvän pehmustesekoituksen gourmee mureke!
Ai että elämä olikin helppoa ilman sitä jatkuvasti kaluavaa ahdistusta. Annetaan sille vaikka nimeksi Irja. Vitun Irja. Ärsyttää tuo nimikin niin paljon, etten ole edes pahoillani Irjat.
Irja ei osaa käyttäytyä. Se nipistää perseestä hillohyllyllä. Joka vitun ikisen kolauksen, suhahduksen ja ohittavan ihmisen kohdalla. Tekis mieli heittää sitä rainbown lasisella hillopurkilla, mutta se raukka luisuu aina kuvioista kuin saippua. Ei siitä saa kiinni. Ei järjellä eikä väkivoimalla.
Irja puristaa sun jokaista läskimakkaraa vuorotellen kun ohitat keksit, suklaat, sipsit ja vittu vanukkaatkin. Mä en edes ajatellut ostaa niitä, mutta nyt Irja laskee joka ikisen vanukkaan mitä ikinä oon syönyt, ja huutaa kaikille kanssashoppaajille kuinka vitun monta niistä on mennyt mun alleihin ja selkätisseihin.
Kassalla Irja nauraa jokaiselle sanalle, minkä suustani päästän, ja vakuuttaa mut siitä että myyjä tietää mun olevan täysi luuseri.
En edes jaksa yrittää karistaa Irjaa matkalla kotiin. Kuitenkin jäisi mokoma roikkumaan punttiin, enkä jaksa raahata meitä molempia. Kävelkööt demonitar itse.
Kotona Irja istuu sohvalla sylkien epäluuloteoriootaan jatkuvalla syötöllä, mutta ainakaan kukaan muu ei ole kuulemassa niitä.
Mä voin tunkea suun täyteen kaakaomuroja, ja distractata mieleni Netflixin paskoihin, ja vähemmän paskoihin sarjoihin.
Tämän kerrassaan hedelmällisen päivän tuotoksen jälkeen, menen ihan vain hetkeksi vällyjen väliin, ja herään painajaisiin 16 tuntia myöhemmin.
Ainot mikä motivoi edes epätoivoiseen sokerihumalaan, on se fiilis, mikä tulee kun Irja lähtee tukasta pihalle.
Ja se tulee aina. Mä en vaan tiedä milloin, mutta se hetki tulee. Yleensä se lähtee siitä, että mä alan tiskata.
