Jäinen ruusu.
Lasi huurtui käsieni lämmöstä, vaikka ne tuntuivat niin kylmiltä.
Piirsin henkäykseni jättämään huuruun nimesi.
Sade ei pessyt sitä pois, koska pisarat nuolivat vain ikkunan ulkopuolta.
Tämä kartano on kylmä.
Kiviset seinät näyttävät kaatuvan päälle, ja edelliset viisi sukupolvea tuijottavat sieluuni asti maalatuilla silmillään.
Kynttilän liekki tanssahtaa luoden seinille tuntemattomia kuvia, kun kävelen ohi.
Punainen ilmassa hulmuava aamutakkini laahaa koko käytävän pituista mattoa pitkin nykäisten aina sillointällöin takertuessaan metalliseen matonreunukseen.
Koko kartano nukkuu, vaikka kuu valaisee niin kirkkaasti.
Massiivisten ovien avautuessa kolahdukset kaikuvat aulassa kuin hautakammiossa.
Vedän kosteaa ilmaa keuhkoihini kun astun ulos porras portaalta.
Kivet painautuvat paljaita jalkapohjiani vasten kävellessäni pihatietä koskelle.
Veden kuohu on kuin veri suonissani.
Sitä ei voi ohjata tahtonsa mukaan, mutta se liikku kunnes viimeinenkin pisara on kuivunut.
Samettinen hame painaa lyijyn lailla.
Kangas imee vettä kuin janoinen kuolemankielissä, ja pinnalla pysyminen vaikeutuuu hetki hetkeltä.
Vedän henkeä, vaikka minua ympäröi vain samea vesi.
Tunnen kylmän täyttävän keuhkoni.
Huutoni ovat mykkiä, eivätkä lämpimät kyyneleeni pärjää tuolle mukaansa tempovalle virralle.
Sydämeni lyö kylmän kaikkialle kehooni, ja virran sormet sulkevat silmäni sivellen.
