Joka kerta kun suljen silmäni, jokaisen sekunnin aikana, olet läsnä. Näen, tunnen, hengitän sinua.
Hiustesi tuoksu saa pienen hymyn karkaamaan suupieleeni.
Se on epätodellista. Olet siinä, käteni ulottuvilla, mutten saata koskea. Et kohtaa katsettani, kavahdat ajatusta.
Näen sen kuin sumeana verhona. Pelkosi. Se ei salli minun astua kynnyksen yli. Se peittää ikkunan sieluusi, ja sokaisee minut.
Kun sormesi liukuvat vihdoin sen kääntöpuolelle, ja raottavat sitä vain niin vähän, että saatan koskettaa. Koskettaa hetken sitä, mitä niin kovasti pelkäät. Suojelet.
Käännät kämmenesi ylöspäin, ja sormeni liukuvat ranteellesi. Ne kiertyvät ympäri, mutta eivät purista. Sillä tiedän, että seuraavaksi vedät kätesi pois.
Ja aamulla, olet taas poissa. Rutistat verhoa kuin katuen koskaan raottaneesi sitä.
Ja eräänä päivänä, kun käännät selkäsi, siirrän verhon sivuun.
Katson silmiisi. ”Rakastan sinua”.
Ja vihdoin, olen vapaa…olenko?
Hengitän syvään, käännyn ja kuiskaan; ”Hyvästi”.